KALEVALA

Toinen runo

Nousi siitä Väinämöinen
jalan kahen kankahalle
saarehen selällisehen,
manterehen puuttomahan.

Viipyi siitä vuotta monta,
aina eellehen eleli
saaressa sanattomassa,
manteressa puuttomassa.

Arvelee, ajattelevi,
10   pitkin päätänsä pitävi:
kenpä maita kylvämähän,
toukoja tihittämähän?

Pellervoinen, pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen,
sep' on maita kylvämähän,
toukoja tihittämähän!

Kylvi maita kyyhätteli,
kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja,
20   panettavi paasikoita.

Mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi.

Noromaille koivut kylvi,
lepät maille leyhke'ille,
tuomet kylvi tuorehille,
raiat maille raikkahille,
pihlajat pyhille maille,
30   pajut maille paisuville,
katajat karuille maille,
tammet virran vieremille.

Läksi puut ylenemähän,
vesat nuoret nousemahan.
Kasvoi kuuset kukkalatvat,
lautui lakkapäät petäjät.
Nousi koivupuut noroilla,
lepät mailla leyhke'illä,
tuomet mailla tuorehilla,
40   katajat karuilla mailla,
katajahan kaunis marja,
tuomehen hyvä he'elmä.

Vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
Sampsan siemenen aloa,
Pellervoisen kylvämiä.
Näki puut ylenneheksi,
vesat nuoret nousneheksi;
yks' on tammi taimimatta,
50   juurtumatta puu Jumalan.

Heitti herjan valloillensa,
olevillen onnillensa;
vuotti vielä yötä kolme,
saman verran päiviäki.
Kävi siitä katsomahan
viikon päästä viimeistäki:
ei ole tammi kasvanunna,
juurtununna puu Jumalan.

Niin näkevi neljä neittä,
60   viisi veen on morsianta.
Ne oli nurmen niitännässä,
kastekorren katkonnassa
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen;
mink' on niitti, sen haravoi,
kaikki karhille veteli.

Tulipa merestä Tursas,
uros aalloista yleni.
Tunki heinäset tulehen,
70   ilmivalkean väkehen;
ne kaikki poroksi poltti,
kypeniksi kyyetteli.

Tuli tuhkia läjänen,
koko kuivia poroja.
Saip' on siihen lemmen lehti,
lemmen lehti, tammen terho,
josta kasvoi kaunis taimi,
yleni vihanta virpi;
nousi maasta mansikkaisna,
80   kasvoi kaksihaarukkaisna.

Ojenteli oksiansa,
levitteli lehviänsä.
Latva täytti taivahalle,
lehvät ilmoille levisi:
piätti pilvet juoksemasta,
hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta,
kuuhuen kumottamasta.

Silloin vanha Väinämöinen
90   arvelee, ajattelevi:
oisko tammen taittajata,
puun sorean sortajata?
Ikävä inehmon olla,
kamala kalojen uia
ilman päivän paistamatta,
kuuhuen kumottamatta.

Ei ole sitä urosta
eikä miestä urheata,
joka taisi tammen kaata,
100   satalatvan langettoa.

Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kave äiti, kantajani,
luonnotar, ylentäjäni!
Laitapa ve'en väkeä
- veessä on väkeä paljo -
tämä tammi taittamahan,
puu paha hävittämähän
eestä päivän paistavaisen,
110   tieltä kuun kumottavaisen!"

Nousipa merestä miesi,
uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri
eikä aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen,
vaimon vaaksan korkeuinen.

Vaski- oli hattu hartioilla,
vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä,
120   vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty,
vaskikirves vyön takana:
varsi peukalon pituinen,
terä kynnen korkeuinen.

Vaka vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
on miesi näkemiänsä,
uros silmänluontiansa,
pystyn peukalon pituinen,
130   härän kynnen korkunainen!

Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Mi sinä olet miehiäsi,
ku, kurja, urohiasi?
Vähän kuollutta parempi,
katonutta kaunihimpi!"

Sanoi pikku mies merestä,
uros aallon vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi,
140   uros pieni, veen väkeä.
Tulin tammen taittamahan,
puun murskan murentamahan."

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu,
eipä luotu eikä suotu
ison tammen taittajaksi,
puun kamalan kaatajaksi."

Sai toki sanoneheksi;
150   katsahtavi vielä kerran:
näki miehen muuttunehen,
uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi,
päähyt pilviä pitävi;
parta on eessä polven päällä,
hivus kannoilla takana;
syltä oli silmien välitse,
syltä housut lahkehesta,
puoltatoista polven päästä,
160   kahta kaation rajasta.

Hivelevi kirvestänsä,
tahkaisi tasatereä
kuutehen kovasimehen,
seitsemähän sieran päähän.

Astua lykyttelevi,
käyä kulleroittelevi
lave'illa lahkehilla,
leve'illä liehuimilla.
Astui kerran keikahutti
170   hienoiselle hietikolle,
astui toisen torkahutti
maalle maksankarvaiselle,
kolmannenki koikahutti
juurelle tulisen tammen.

Iski puuta kirvehellä,
tarpaisi tasaterällä.
Iski kerran, iski toisen,
kohta kolmannen yritti;
tuli tuiski kirvehestä,
180   panu tammesta pakeni:
tahtoi tammi kallistua,
lysmyä rutimoraita.

Niin kerralla kolmannella
jopa taisi tammen kaata,
ruhtoa rutimoraian,
satalatvan lasketella.
Tyven työnnytti itähän,
latvan laski luotehesen,
lehvät suurehen suvehen,
190   oksat puolin pohjosehen.

Kenpä siitä oksan otti,
se otti ikuisen onnen;
kenpä siitä latvan taittoi,
se taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli,
se leikkoi ikuisen lemmen.
Mi oli lastuja pirannut,
pälähellyt pälkäreitä
selvälle meren selälle,
200   lake'ille lainehille,
noita tuuli tuuitteli,
meren läikkä läikytteli
venosina veen selällä,
laivasina lainehilla.

Kantoi tuuli Pohjolahan.
Pohjan piika pikkarainen
huntujahan huuhtelevi,
virutteli vaattehia
rannalla vesikivellä
210   pitkän niemyen nenässä.

Näki lastun lainehilla;
tuon kokosi konttihinsa,
kantoi kontilla kotihin,
pitkäkielellä piha'an,
tehä noian nuoliansa,
ampujan asehiansa.

Kun oli tammi taittununna,
kaatununna puu katala,
pääsi päivät paistamahan,
220   pääsi kuut kumottamahan,
pilvet pitkin juoksemahan,
taivon kaaret kaartamahan
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.

Siit' alkoi salot silota,
metsät mielin kasvaella,
lehti puuhun, ruoho maahan,
linnut puuhun laulamahan,
rastahat iloitsemahan,
230   käki päällä kukkumahan.

Kasvoi maahan marjanvarret,
kukat kultaiset keolle;
ruohot kasvoi kaikenlaiset,
monenmuotoiset sikesi.
Ohra on yksin nousematta,
touko kallis kasvamatta.

Siitä vanha Väinämöinen
astuvi, ajattelevi
rannalla selän sinisen,
240   ve'en vankan vieremillä.
Löyti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä
rannalta merelliseltä,
hienoiselta hietiköltä;
kätki nää'än nahkasehen,
koipehen kesäoravan.

Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon,
250   Osmon pellon penkerehen.

Tirskuipa tiainen puusta:
"Eipä nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura
ilman maan alistamatta,
ilman kasken kaatamatta,
tuon tulella polttamatta."

Vaka vanha Väinämöinen
teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren,
260   mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat;
yhen jätti koivahaisen
lintujen leposijaksi,
käkösen kukuntapuuksi.

Lenti kokko halki taivon,
lintunen ylitse ilman.
Tuli tuota katsomahan:
"Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta,
270   puu sorea sortamatta?"

Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty:
lintujen lepeämiksi,
kokon ilman istumiksi."

Sanoi kokko, ilman lintu:
"Hyvinpä sinäki laait:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
280   itselleni istumiksi."

Tulta iski ilman lintu,
valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti,
koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi,
kypeniksi kyyetteli.

Siitä vanha Väinämöinen
otti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä
290   yhen nää'än nahkasesta,
koivesta kesäoravan,
kesäkärpän kämmenestä.

Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käen kautta kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle,
300   ahollen ylenevälle.

"Akka manteren-alainen,
mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä.

"Nouse, maa, makoamasta,
310   Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan!
Tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota
kynnöstäni, kylvöstäni,
varsin vaivani näöstä!

"Oi Ukko, ylijumala
tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä,
320   hattarojen hallitsija!
Piä pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät!
Iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä,
etelästä ennättele!
Vihmo vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirota
orahille nouseville,
330   touoille tohiseville!"

Tuo Ukko, ylijumala,
taatto taivon valtiainen,
piti pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät.
Iätti iästä pilven,
nosti longan luotehesta,
toisen lännestä lähetti,
etelästä ennätteli;
syrjin yhtehen sysäsi,
340   lomituksin loukahutti.
Vihmoi vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirotti
orahille kasvaville,
touoille tohiseville.
Nousipa oras okinen,
kannonkarvainen yleni
maasta pellon pehmeästä,
Väinämöisen raatamasta.

Jopa tuosta toisna päänä,
350   kahen, kolmen yön perästä,
viikon päästä viimeistäki
vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
kyntöänsä, kylvöänsä,
varsin vaivansa näköä:
kasvoi ohra mieltä myöten,
tähkät kuuella taholla,
korret kolmisolmuisena.

Siinä vanha Väinämöinen
360   katseleikse, käänteleikse.
Niin tuli kevätkäkönen,
näki koivun kasvavaksi:
"Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta?"

Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty
koivahainen kasvamahan:
sinulle kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos, käkönen,
370   helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta,
tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki,
ihanoiksi ilmojani,
mieluisiksi metsiäni,
rahaisiksi rantojani,
viljaisiksi vieriäni!"

top