KALEVALA

Kahdeksastoista runo

Vaka vanha VÀinÀmöinen
arveli, ajattelihe
mennÀ neittÀ kosjomahan,
pÀÀtÀ kassa katsomahan
pimeÀstÀ Pohjolasta,
summasta Sariolasta,
Pohjan kuulua tytÀrtÀ,
Pohjan mointa morsianta.

Pani haahen haljakkahan,
10   punaisehen pursipuolen,
kokat kullalla kuvasi,
hopealla holvaeli.
Niin huomenna muutamana,
aamulla ani varahin
lykkÀsi venon vesille,
satalauan lainehille
kuorikiskoilta teloilta,
mÀntyisiltÀ jÀrkÀlöiltÀ.

Nosti pÀÀlle purjepuunsa,
20   veti puuhun purjehia:
veti purjehen punaisen,
toisen purjehen sinisen;
itse laivahan laseikse,
aluksehen asteleikse.
LĂ€ksi merta laskemahan,
sinistÀ sirottamahan.

SiinÀ tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Tule nyt purtehen, Jumala,
30   aluksehen, armollinen,
vÀeksi vÀhÀn urohon,
miehen pienen miehuueksi
noilla vÀljillÀ vesillÀ,
lake'illa lainehilla!

"Tuuittele, tuuli, purtta,
aalto, laivoa ajele
ilman sormin soutamatta,
ve'en kieron rikkomatta,
vÀljille meren selille,
40   ulapalle aukealle!"

Annikki hyvÀniminen,
yön tytti, hÀmÀrÀn neiti,
pitkÀn puhtehen pitÀjÀ,
aamun valvoja varainen,
joutui sotkut sotkemassa,
vaattehet viruttamassa
pÀÀssÀ portahan punaisen,
laajan laiturin laella,
nenÀssÀ utuisen niemen,
50   pÀÀssĂ€ saaren terhenisen.

Katselevi, kÀÀntelevi
ympÀri ihalat ilmat,
pÀÀnsÀ pÀÀlle taivahalle,
rannatse meriÀ myöten:
ylÀhÀllÀ pÀivÀ paistoi,
alahalla aallot vÀlkkyi.

Loip' on silmÀnsÀ selÀlle,
kÀÀnti pÀÀtÀ pÀivÀn alle
suitse Suomelan joesta,
60   pĂ€itse VĂ€inölĂ€n vesistĂ€:
keksi mustasen merellÀ,
sinervöisen lainehilla.

Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Mi olet merellÀ musta,
ku sinervÀ lainehilla?
Kun sa ollet hanhikarja
tahi armas alliparvi,
niin sÀ lentohon lemaha
70   ylĂ€hĂ€ksi taivahalle!

"Kun ollet lohinen luoto
tahi muu kalainen karja,
niin sÀ uimahan pulaha,
veÀite ve'en sisÀhÀn!

"Olisit kivinen luoto
tahikka vesihakonen,
aalto pÀÀllesi ajaisi,
vesi pÀÀlle vierÀhtÀisi."

Vene vierivi lÀhemmÀ,
80   uusi pursi purjehtivi
nenÀtse utuisen niemen,
pÀitse saaren terhenisen.

Annikki hyvÀniminen
jo tunsi venon tulevan,
satalauan laiehtivan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lienet veikkoni venonen
elikkÀ isoni pursi,
niin koe kohin kotia,
90   kÀÀnny pĂ€in omille maille,
nenin nÀihin valkamoihin,
perin muille valkamoille!
Lienet pursi ventovieras,
ulommaksi uiksennellos,
vastoin muita valkamoita,
perin nÀihin valkamoihin!"

Ei ollut veno kotoinen
eikÀ pursi ventovieras:
olipa pursi VÀinÀmöisen,
100   laiva laulajan ikuisen.
Jo luoksi lÀhentelihe,
pakinoille painatteli,
sanan vieÀ, toisen tuoa,
kolmannen kovin puhua.

Annikki hyvÀniminen,
yön tytti, hÀmÀrÀn neiti,
purrelta kyselemÀhÀn:
"Kunne lÀksit, VÀinÀmöinen,
suorihit, suvannon sulho,
110   maan valio, valmistihit?"

Tuop' on vanha VÀinÀmöinen
puhelevi purrestansa:
"LÀksin lohta pyytÀmÀhÀn,
kuujoa kuettamahan
Tuonen mustasta joesta,
syvÀstÀ saraojasta."

Annikki hyvÀniminen,
hÀnpÀ tuon sanoiksi virkki:
"ElÀ tyhjiÀ valehi,
120   tunnen mie kalanku'unki!
Toisinpa isoni ennen,
toisin valtavanhempani
lÀksi lohta pyytÀmÀhÀn,
taimenta tavottamahan:
oli verkkoja venonen,
laivan tÀysi laskimia,
siinÀ nuotat, siinÀ nuorat,
siinÀ tarpoimet sivulla,
atra'imet alla teljon,
130   pitkĂ€t sauvoimet perĂ€ssĂ€.
Kunne lÀksit, VÀinÀmöinen,
ulkosit, uvantolainen?"

Sanoi vanha VÀinÀmöinen:
"LĂ€ksin hanhien hakuhun,
kirjasiipien kisahan,
kuolasuien korjelohon
Saksan salmilta syviltÀ,
ulapoilta auke'ilta."

Annikki hyvÀniminen
140   sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tunnen mie toen puhujan
ekÀ keksin kielastajan!
Toisinpa isoni ennen,
toisin valtavanhempani
lÀksi hanhien ajohon,
punasuien puujelohon:
jousi oli suuri jÀntehessÀ,
vetehessÀ kaari kaunis,
koira musta kahlehissa,
150   kahle kaarehen siottu;
rakki juoksi rannan teitÀ,
pennut kiiteli kiviÀ.
Sano totta, VÀinÀmöinen:
kunne kuitenki kÀkesit?"

Sanoi vanha VÀinÀmöinen:
"EntÀ jos minÀ menisin
noihin suurihin sotihin,
tasapÀihin tappeloihin,
joss' on verta sÀÀrivarsi,
160   polven korkeus punaista?"

Aina Annikki sanovi,
tinarinta riukuttavi:
"Tunnen mie soanki kÀynnin!
Kun ennen isoni lÀksi
noihin suurihin sotihin,
tasapÀihin tappeloihin,
sata miest' oli soutamassa,
tuhat ilman istumassa,
nenin jousia nenÀssÀ,
170   terin miekat teljopuilla.
Sano jo toet totiset,
valehettomat, vakaiset:
kunne lÀksit, VÀinÀmöinen,
suorihit, suvantolainen?"

Silloin vanha VÀinÀmöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tule, tytti, purteheni,
neitonen, venoseheni,
niin sanon toet totiset,
180   valehettomat, vakaiset!"

Annikki sanan sanovi,
tinarinta riuvahutti:
"Tuuli sulle purtehesi,
ahava venosehesi!
KÀÀnnÀn purtesi kumohon,
alas keulan keikahutan,
jos en saa tosia kuulla,
kunne lÀhteÀ kÀkesit,
kuulla tarkkoja tosia,
190   valehia viimeisiĂ€."

Silloin vanha VÀinÀmöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Toki ma sanon toetki,
jos vÀhÀn valehtelinki:
lÀksin neittÀ kosjomahan,
impeÀ anelemahan
pimeÀstÀ Pohjolasta,
summasta Sariolasta,
miehen syöjÀstÀ sijasta,
200   urohon upottajasta."

Annikki hyvÀniminen,
yön tytti, hÀmÀrÀn neito,
kun tunsi toet totiset,
valehettomat, vakaiset,
heitti hunnut huuhtomatta,
vaattehet viruttamatta
laajan laiturin laelle,
pÀÀhÀn portahan punaisen.
KĂ€sin vaali vaattehensa,
210   kourin helmansa kokosi,
siitÀ sai samoamahan,
heti joutui juoksemahan;
tulevi sepon kotihin,
itse astuvi pajahan.

Tuo oli seppo Ilmarinen,
takoja iÀn-ikuinen,
takoi rautaista rahia,
hope'ista huolitteli,
kyynÀrÀ kyventÀ pÀÀssÀ,
220   syli syttĂ€ hartioilla.

Astui Annikki ovelle,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Veli, seppo Ilmarinen,
takoja iÀn-ikuinen!
Taos mulle sukkulainen,
tao sormukset soreat,
kahet, kolmet korvakullat,
viiet, kuuet vyöllisvitjat,
niin sanon toet totiset,
230   valehettomat, vakaiset!"

Sanoi seppo Ilmarinen:
"Kun sanot hyvÀt sanomat,
taon sulle sukkulaisen,
taon sormukset soreat,
taon ristin rinnoillesi,
pÀÀllispankasi parannan;
sanonet pahat sanomat,
rikki murran muinaisetki,
tungen pÀÀltÀsi tulehen,
240   alle ahjoni ajelen."

Annikki hyvÀnimikkö,
hÀnpÀ tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Muistat sa mokomin naia,
jonka muinen kihlaelit,
varoittelit vaimoksesi!

"Takoa yhÀ taputat,
ajan kaiken kalkuttelet;
kesÀn kengitÀt hevoista,
250   talven rautoja rakennat,
yön kohennat korjiasi,
pÀivÀn laait laitioita
kulkeaksesi kosihin,
pÀÀstÀksesi Pohjolahan:
jo nyt vievÀt viekkahammat,
etevÀmmÀt ennÀttÀvÀt,
ottavat sinun omasi,
anastavat armahasi,
vuosin kaksin katsomasi,
260   kolmin vuosin kosjomasi.
Jo menevi VÀinÀmöinen
selÀssÀ meren sinisen
kokan kultaisen kuvussa,
melan vaskisen varassa
pimeÀhÀn Pohjolahan,
summahan Sariolahan."


Tunkihe sepolle tuska,
rautiolle raskas tunti:
kirposi pihet piosta,
270   vasara kĂ€estĂ€ vaipui.

Sanoi seppo Ilmarinen:
"Annikki sisarueni!
Taon sulle sukkulaisen,
taon sormukset soreat,
kahet, kolmet korvaskullat,
viiet, kuuet vyöllisvitjat:
lÀmmitÀ kyly metinen,
saustuta simainen sauna
hienoisilla halkosilla,
280   pienillĂ€ pirastehilla!
Laai pikkuisen poroa,
lipeÀistÀ liuvahuta,
millÀ pÀÀtÀni pesisin,
varruttani valkoaisin
sykysyisistÀ sysistÀ,
taonnoista talvisista!"

Annikki hyvÀnimikkö
lÀmmitti saloa saunan
puilla tuulen taittamilla,
290   Ukon ilman iskemillĂ€.
Kivet koskesta kokosi,
saattoi löylyn lyötÀviksi,
ve'et lemmen lÀhtehestÀ,
heraisesta hettehestÀ.
Taittoi vastan varvikosta,
lempivastasen lehosta,
hauteli metisen vastan
metisen kiven nenÀssÀ.
Laati piimÀistÀ poroa,
300   ytelmĂ€istĂ€ saipuata,
saipuata sÀihkyvÀistÀ,
sÀihkyvÀistÀ, suihkuvaista,
sulhon pÀÀn pesettimeksi,
vartalon valattimeksi.

Itse seppo Ilmarinen,
takoja iÀn-ikuinen,
takoi neien tarpehia,
pÀÀllispankoja paranti
yhen kylyn joutuessa,
310   yhen saunan saapuessa;
ne työnti tytön kÀtehen.
Tyttö tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt saunan saustuttelin,
lÀmmitin kylyn utuisen,
hauoin vastat valmihiksi,
lempivastat liehautin.
Kylve, veikko, kyllÀltÀsi,
vala vettÀ vallaltasi,
pese pÀÀsi pellaviksi,
320   silmĂ€si lumisiruiksi!"

SiitÀ seppo Ilmarinen
kÀvi itse kylpemÀhÀn
sekÀ kylpi kyllÀksensÀ,
valelihe valkeaksi;
pesi silmÀt sirkeÀksi,
silmÀkulmat kukkeaksi,
kaulansa kananmuniksi,
koko varren valkeaksi.
Tuli saunasta tupahan,
330   - tuli tuntemattomana,
kasvot vallan kaunihina,
poskipÀÀt punertavina.

SiitÀ tuon sanoiksi virkki:
"Annikki sisarueni!
Tuo nyt paita palttinainen,
kanna vaattehet vakaiset,
millÀ vartta valmistelen
sulhoseksi suoritessa!"

Annikki hyvÀniminen
340   toip' on paian palttinaisen
hipiÀlle hiettömÀlle,
iholle alastomalle;
siitÀ kaatiot kapoiset,
nuo emosen ompelemat,
sivuille syettömille,
luien tuntumattomille.

Toi siitÀ sukat sulavat,
emon impenÀ kutomat,
sÀÀrille sÀsyttömille,
350   luuttomille pohke'ille;
siitÀ kengÀt kelvolliset,
Saksan saappahat parahat
pÀÀlle sukkien sulien,
emon neinnÀ neulomien.
Haki haljakan sinisen,
alta maksankarvallisen,
pÀÀlle paian palttinaisen,
tuon on aivan aivinaisen;
siihen sarkakauhtanaisen,
360   veroin neljin vieritetyn,
pÀÀlle haljakan sinisen,
tuon on uuen uutukaisen;
tuhatnyplÀn uuen turkin,
saoin kaunoin kaunistetun,
pÀÀlle sarkakauhtanaisen,
tuon veralla vierittÀmÀn;
vielÀ vyön on vyöhystÀlle,
kultakirjan kussakkaisen,
emon impenÀ kutoman,
370   kassapÀÀnĂ€ kaikuttaman;
siitÀ kirjakintahaiset,
kultasuiset sormikkahat,
Lapin lapsien latomat,
kÀtösille kaunihille;
siitÀ pystyisen kypÀrin
kultaisille kutrisille,
tuon isonsa ostamaisen,
sulhaismiesnÀ suorittaman.

SiitÀ seppo Ilmarinen
380   vaatettihe, valmistihe,
pukihe, somistelihe.
Sanoi sitte orjallensa:
"Valjasta nyt viljo varsa
kirjokorjasen etehen
lÀhteÀkseni ajohon,
mennÀkseni Pohjolahan!"

Orja tuon sanoiksi virkki:
"On meillÀ oroista kuusi,
kauran syöpeÀ hepoa.
390   MinkĂ€ noista valjastaisin?"

Sanoi seppo Ilmarinen:
"Sie ota paras oronen:
pistÀ varsa valjahisin,
ruskea re'en etehen!
Pane kuusi kukkulaista,
seitsemÀn siniotusta
vempelille viekumahan,
rahkehille raukumahan,
jotta kaunot katsahtaisi,
400   impyet ihasteleisi!
Kanna tuohon karhun talja
pÀÀllÀ istuellakseni,
tuopa toinen, turskan talja
kirjokorjan katteheksi!"

Tuo orja alinomainen,
rahan pantu palkkalainen
pisti varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen.
Pani kuusi kukkulaista,
410   seitsemĂ€n siniotusta
vempelille viekumahan,
rahkehille raukumahan.
Kantoi tuohon karhun taljan
istuaksensa isÀnnÀn,
toip' on toisen, turskan taljan
kirjokorjan katteheksi.

Itse seppo Ilmarinen,
takoja iÀn-ikuinen,
Ukkoa rukoelevi,
420   Pauannetta palvoavi:
"Laske, Ukko, uutta lunta,
visko hienoa vitiÀ,
lunta korjan luikutella,
vitiÀ re'en vilata!"

Laskip' Ukko uutta lunta,
viskoi hienoista vitiÀ;
se katti kanervan varret,
peitti maalta marjan varret.

SiitÀ seppo Ilmarinen
430   istuikse terĂ€srekehen;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"LĂ€he nyt, onni, ohjilleni,
Jumala rekoseheni!
Onni ei taita ohjaksia,
Jumala ei riko rekeÀ."

Otti ohjakset kÀtehen,
siiman toisehen sivalti,
heitti siimalla hevoista,
440   itse tuon sanoiksi virkki:
"LĂ€he nyt, laukki, laskemahan,
liinaharja, liikkumahan!"

Ajavi hypittelevi
meren hietaharjuloita,
simasalmien sivutse,
leppÀharjun hartioitse.
Ajoi rannat raksutellen,
rannan hiekat helskytellen:
somer silmille sirisi,
450   meri parskui parmahille.

Ajoi pÀivÀn, ajoi toisen,
kohta kolmannen ajavi;
jo pÀivÀnÀ kolmantena
yllÀttÀvi VÀinÀmöisen.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Oi on vanha VÀinÀmöinen!
TehkÀmme sula sovinto,
jos on kiistoin kihlonemme,
460   kiistoin kĂ€ynemme kosissa:
ei neittÀ vÀellÀ vieÀ,
vastoin mieltÀ miehelÀhÀn."

Sanoi vanha VÀinÀmöinen:
"Teen minÀ sulan sovinnon:
ei neittÀ vÀellÀ vieÀ,
vastoin mieltÀ miehelÀhÀn.
Sille neiti antaminen,
kelle mielensÀ tekevi,
pitÀmÀttÀ pitkÀn kaihon,
470   vihan viikon kantamatta."


Ajoivat e'elle siitÀ
matkoansa kumpainenki:
pursi juoksi, ranta roikki,
oro juoksi, maa jÀmÀsi.

Kului aikoa vÀhÀisen,
pirahteli pikkaraisen.
Jopa haukkui hallikoira,
linnan lukki luskutteli
pimeÀssÀ Pohjolassa,
480   sangassa Sariolassa;
hiisti ensin hiljemmÀltÀ,
harviammalta murahti
perÀn lyöen pientarehen,
hÀnnÀn maahan torkutellen.

Sanoi Pohjolan isÀntÀ:
"KÀyös, tyttö, katsomahan,
mitÀ haukkui hallikoira,
luppakorva luikutteli!"

Tytti taiten vastaeli:
490   "En joua, isĂ€ni kulta:
suur' on lÀÀvÀ lÀÀnittÀvÀ,
karja suuri katsottava,
paasi paksu jauhettava,
jauhot hienot seulottavat;
paasi paksu, jauhot hienot,
jauhaja vÀhÀvÀkinen."

Hiljan haukkui linnan hiisi,
harvoin harmio mureksi.
Sanoi Pohjolan isÀntÀ:
500   "KĂ€yös, akka, katsomahan,
mitÀ haukkuvi halikka,
linnan luppa luikuttavi!"

Akka tuon sanoiksi virkki:
"En joua, kÀkeÀkÀnÀ:
pere on suuri syötettÀvÀ,
murkinainen suorittava,
leipÀ paksu leivottava,
taikina taputettava;
leipÀ paksu, jauhot pienet,
510   leipoja vĂ€hĂ€vĂ€kinen."

Sanoi Pohjolan isÀntÀ:
"Ainap' on akoilla kiire,
aina työtÀ tyttÀrillÀ,
pankollaki paistuessa,
vuotehellaki venyissÀ.
Mene, poika, katsomahan!"

Poika tuon sanoiksi virkki:
"Min' en joua katsomahan:
kirves on tylsÀ tahkottava,
520   pölkky paksu leikattava,
pino suuri pilkottava,
halko hieno latjattava;
pino suuri, halko hieno,
pilkkoja vÀhÀvÀkinen."

Aina haukkui linnan hakki,
linnan lukki luksutteli,
peni julma juhmutteli,
saaren vartio valitti
perÀn peltohon sysÀten,
530   hĂ€nnĂ€n kÀÀten kĂ€ppyrĂ€hĂ€n.

Sanoi Pohjolan isÀntÀ:
"Ei halli valetta hauku,
ikipuol' ei ilman virka,
ei se honkihin horise."

KĂ€vi itse katsomahan.
Astuvi pihalta poikki
pellolle perimÀiselle,
ta'immalle tanhualle.

Katsoi koiran suuta myöten,
540   nenĂ€vartta valvatteli
tuulikunnahan kukutse,
leppÀharjun hartioitse.
Jo nÀki toen totisen,
mitÀ haukkui hallikoira,
maan valio vaikutteli,
villahÀntÀ vieretteli:
purjehti veno punainen
selÀn puolen Lemmenlahta,
kirjokorja kiitelevi
550   maapuolen Simasaloa.

Itse Pohjolan isÀntÀ
pian pirttihin menevi,
alle kattojen ajaikse;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo tulevi vierahia
selÀllÀ meren sinisen:
ajetahan kirjokorjin
tuon puolen Simasaloa,
lasketahan laivoin suurin
560   tĂ€mĂ€n puolen Lemmenlahta."

Sanoi Pohjolan emÀntÀ:
"MistÀ arpa saatanehe
tulevista vierahista?
Oi on pieni piikaseni!
Pane pihlajat tulehen,
puu valio valkeahan!
Kun on verta vuotanevi,
niin silloin sota tulevi;
kunp' on vettÀ vuotanevi,
570   aina rauhassa elĂ€mme."

Pohjan piika pikkarainen,
neiti nöyrÀ, kÀskylÀinen,
pisti pihlajat tulehen,
puun valion valkeahan;
eip' on verta vuoakana,
eip' on verta eikÀ vettÀ:
lÀksi mettÀ vuotamahan,
simoa sirettÀmÀhÀn.

Virkkoi Suovakko sopesta,
580   akka vanha vaipan alta:
"Puu kun mettÀ vuotanevi,
simoa sirettÀnevi,
niin mi saapi vierahia,
se on suuri sulhaiskansa."

SiitÀ Pohjolan emÀntÀ,
Pohjan akka, Pohjan tyttö
pian pistihe pihalle,
kaapsahtihe kartanolle
luoen silmÀnsÀ selÀlle,
590   kÀÀten pÀÀtĂ€ pĂ€ivĂ€n alle.
NĂ€ki tuolta tuon tulevan,
uuen purren purjehtivan,
satalauan laiehtivan
selÀn puolen Lemmenlahta;
haaksi paistoi haljakalle,
punaiselle pursipuoli;
mies puhas perÀssÀ purren
melan vaskisen varassa.
NĂ€ki juoksevan orosen,
600   vierevĂ€n reki punaisen,
kirjokorjan kiiÀttÀvÀn
maapuolen Simasaloa,
kuusin kultaisin kÀkösin
vempelellÀ kukkumassa,
seitsemin siniotuksin
rahkehella laulamassa;
mies rehevÀ reen perÀssÀ,
uros selvÀ ohjaksissa.

Sanoi Pohjolan emÀntÀ,
610   itse lausui, noin nimesi:
"Kummallenp' on mielit mennÀ,
kun tulevat tahtomahan
ikuiseksi ystÀvÀksi,
kainaloiseksi kanaksi?

"Ken se haahella tulevi,
laskevi veno punaisin
selÀn puolen Lemmenlahta,
se on vanha VÀinÀmöinen:
tuopi laivalla eloa,
620   aluksella aartehia.

"Ken se korjalla ajavi,
kirjavalla kiiÀttÀvi
maapuolen Simasaloa,
se on seppo Ilmarinen:
tuopi tyhjeÀ valetta,
korjan tÀyen luottehia.

"Kunpa tullahan tupahan,
tuop' on tuopilla simoa,
kanna kaksikorvaisella;
630   työnnĂ€ tuoppi sen kĂ€tehen,
kellen on mieli mennÀksesi!
Anna VÀinölÀn ukolle,
ku tuo haahella hyvyyttÀ,
aluksella aartehia!"


Tuop' on kaunis Pohjan tyttö,
tuo osasi noin sanoa:
"Oi on maammo, kantajani,
oi emo, ylentÀjÀni!
En mene osan hyvyylle
640   enkĂ€ miehen mielevyylle,
menenp' on otsan hyvyylle,
varren kaiken kauneuulle.
EikÀ neittÀ ennenkÀnÀ
ei ole myötynÀ eloihin;
neiti on ilman antaminen
Ilmariselle sepolle,
ku on sampuen takonut,
kirjokannen kalkutellut."

Sanoi Pohjolan emÀntÀ:
650   "Ohoh lasta lampahutta!
Menet seppo Ilmarille,
vaahtiotsalle varaksi,
sepon hurstin huuhtojaksi,
sepon pÀÀn pesettimeksi!"

Tyttö tuohon vastoavi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mene en VÀinölÀn ukolle,
ikivanhalle varaksi:
vaiva vanhasta tulisi,
660   ikĂ€vĂ€ iĂ€llisestĂ€."

Silloin vanha VÀinÀmöinen
oli eellÀ ennÀttÀjÀ.
Ajoi purtensa punaisen,
laski haahen haljakkaisen
teloille terÀksisille,
vaskisille valkamoille;
itse tungeikse tupahan,
alle kattojen ajaikse.
SiinÀ lausui lattialta,
670   oven suusta, alta orren,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuletko minulle, neiti,
ikuiseksi ystÀvÀksi,
polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi?"

Tuopa kaunis Pohjan tytti
itse ennÀtti sanoa:
"Joko sie venosen veistit,
680   joko laait laivan suuren
kehrÀvarteni muruista,
kalpimeni kappaleista?"

Sanoi vanha VÀinÀmöinen,
itse lausui ja pakisi:
"Jo laain hyvÀnki laivan,
veistin ankaran venosen,
jok' on tuulessa tukeva
ja varava vastasÀÀllÀ
halki aaltojen ajella,
690   selĂ€t vetten seurustella:
kuplina kohotteleikse,
lumpehina luikahaikse
poikki Pohjolan vesien,
lakkipÀien lainehien."

Tuopa kaunis Pohjan tytti
sanan virkkoi, noin nimesi:
"En kiitÀ meristÀ miestÀ,
aallonlaskija-urosta:
tuuli vie merellÀ mielen,
700   aivot sĂ€rkevi ahava.
EnkÀ taia tullakana,
en tulla minÀ sinulle
ikuiseksi ystÀvÀksi,
kainaloiseksi kanaksi,
sun sijan levittÀjÀksi,
pÀÀnalaisen laskijaksi."

top