KALEVALA

YhdeksÀsviidettÀ runo

Ain' on pÀivÀ paistamatta,
kuu kulta kumottamatta
noilla VÀinölÀn tuvilla,
Kalevalan kankahilla.
Vilu viljalle tulevi,
karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille,
ikÀvÀ imehnoisille,
kun ei konsa pÀivyt paista
10   eikĂ€ kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat,
kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen pÀivÀyksen;
ei tieÀ imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi,
milloin yö yrittÀnevi
nenÀssÀ utuisen niemen,
pÀÀssÀ saaren terhenisen.

Nuoret neuvoa pitÀvÀt,
20   ikĂ€puolet arvelevat,
kuinka kuutta lietÀnehe,
pÀivÀttÀ elettÀnehe
noilla raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.

Neiet neuvoa pitÀvÀt,
orpanat osaelevat.
PÀÀtyvÀt sepon pajahan.
Sanovat sanalla tuolla:
"Nouse, seppo, seinÀn alta,
30   takoja, kiven takoa
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon keheÀ!
Pah' on kuun kumottamatta,
outo pÀivÀn paistamatta."

Nousi seppo seinÀn alta,
takoja kiven takoa
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon kehÀistÀ.
Kuun on kullasta kuvasi,
40   hopeasta pĂ€ivĂ€n laati.

Tuli vanha VÀinÀmöinen,
ovelle asetteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on seppo veikkoseni!
MitÀ paukutat pajassa,
ajan kaiken kalkuttelet?"

Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuuta kullaista kuvoan,
50   hope'ista aurinkoa
tuonne taivahan laelle,
pÀÀlle kuuen kirjokannen."

Silloin vanha VÀinÀmöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Jo nyt laait joutavia!
Ei kumota kulta kuuna,
paista pÀivÀnÀ hopea."

Seppo kuuhuen kuvasi,
60   takoi pĂ€ivĂ€n valmihiksi.
Noita nosteli halulla,
kaunihisti kannatteli,
kuun on kuusen latvasehen,
pÀivÀn pitkÀn mÀnnyn pÀÀhÀn.
Hiki vieri viejÀn pÀÀstÀ,
kaste kantajan otsasta
työssÀ tuiki työlÀhÀssÀ,
nostannassa vaikeassa.

Saipa kuun kohotetuksi,
70   auringon asetetuksi,
kuun on kuusen kukkuralle,
pÀivyen petÀjÀn pÀÀhÀn:
eipÀ kuu kumotakana
eikÀ pÀivyt paistakana.


Silloin vanha VÀinÀmöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt on aika arvan kÀyÀ,
miehen merkkiÀ kysyÀ,
minne meiltÀ pÀivÀ pÀÀtyi,
80   kunne meiltĂ€ kuu katosi."

Itse vanha VÀinÀmöinen,
tietÀjÀ iÀn-ikuinen,
leikkasi lepÀstÀ lastut,
laittoi lastut laaullensa,
kÀvi arvat kÀÀntÀmÀhÀn,
sormin arvat suortamahan.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Kysyn Luojalta lupoa,
90   vaain varsin vastinetta.
Sano totta, Luojan merkki,
juttele, Jumalan arpa:
minne meiltÀ pÀivÀ pÀÀtyi,
kunne meiltÀ kuu katosi,
kun ei ilmoisna ikÀnÀ
nÀhÀ noita taivahalla?

"Sano, arpa, syytÀ myöten,
elÀ miehen mieltÀ myöten,
tuo tÀnne toet sanomat,
100   varmat liitot liikahuta!
Jos arpa valehteleisi,
niin arvo alennetahan:
arpa luoahan tulehen,
merkki miesten poltetahan."

Toi arpa toet sanomat,
merkki miesten vastoavi:
sanoi pÀivÀn saaneheksi,
kuun tuonne kaonneheksi
Pohjolan kivimÀkehen,
110   vaaran vaskisen sisĂ€hĂ€n.

Vaka vanha VÀinÀmöinen
siitÀ tuon sanoiksi virkki:
"Jos ma nyt lÀhen Pohjolahan,
Pohjan poikien poluille,
saan ma kuun kumottamahan,
pÀivÀ kullan paistamahan."

Jopa lÀksi jotta joutui
pimeÀhÀn Pohjolahan.
Astui pÀivÀn, astui toisen:
120   pĂ€ivĂ€nĂ€pĂ€ kolmantena
jo nÀkyvi Pohjan portti,
kivikummut kuumottavi.

Ensin huuti huikahutti
tuolla Pohjolan joella:
"Tuokatte venettÀ tÀnne
joen poikki pÀÀstÀkseni!"

Kun ei huuto kuulununna
eikÀ tuotuna venettÀ,
kerÀsi kekosen puita,
130   kuivan kuusen lehvĂ€siĂ€;
teki tulen rantaselle,
saavutti savun sakean.
Tuli nousi taivahalle,
savu ilmahan sakeni.

Louhi, Pohjolan emÀntÀ,
itse pÀÀtyi ikkunahan.
Katsoi tuonne salmen suuhun,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mi tuolla tuli palavi,
140   tuolla saaren salmen suulla?
Pieni on sotatuliksi,
suuri nuottavalke'iksi."

Itse poika pohjolaisen
pian pistihe pihalle
katsomahan, kuulemahan,
tarkasti tÀhyÀmÀhÀn:
"On tuolla joen takana
mies kempi kÀvelemÀssÀ."

SiinÀ vanha VÀinÀmöinen
150   jo huhusi toisen kerran:
"Tuo venettÀ, Pohjan poika,
VÀinÀmöiselle venettÀ!"

Niin sanovi Pohjan poika,
itse lausui, vastaeli:
"Ei tÀÀltÀ venehet joua.
Tule sormin soutimina,
kÀmmenin kÀsimeloina
poikki Pohjolan joesta!"

SiinÀ vanha VÀinÀmöinen
160   arvelee, ajattelevi:
"Sep' ei miesi lienekÀnÀ,
ku on tieltÀ myösteleikse."
Meni haukina merehen,
siikana silajoelle,
pian uipi salmen poikki,
vÀlehen vÀlin samosi.
Astui jalan, astui toisen,
Pohjan rannalle rapasi.

Niin sanovi Pohjan poiat,
170   paha parvi pauhoavi:
"KÀypÀ Pohjolan pihalle!"
Meni Pohjolan pihalle.

Pohjan poikaset sanovat,
paha parvi pauhoavi:
"Tules Pohjolan tupahan!"
Meni Pohjolan tupahan;
jalan polki porstuahan,
laski kÀÀkÀhÀn kÀtensÀ,
siitÀ tunkihe tupahan,
180   ajoihe katoksen alle.

SiellÀ miehet mettÀ juovat,
simoa sirettelevÀt,
miehet kaikki miekka vyöllÀ,
urohot sota-aseissa
pÀÀn varalle VÀinÀmöisen,
surmaksi suvantolaisen.

Nuo kysyivÀt tullehelta,
sanoivat sanalla tuolla:
"Ku sanoma kurjan miehen,
190   tuuma uinehen urohon?"

Vaka vanha VÀinÀmöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuusta on sanomat kummat,
pÀivÀstÀ iki-imehet.
Minnes meiltÀ pÀivÀ pÀÀtyi,
kunnes meiltÀ kuu katosi?"

Pohjan poikaset sanovi,
paha parvi lausueli:
"Tuonne teiltÀ pÀivÀ pÀÀtyi,
200   pĂ€ivĂ€ pÀÀtyi, kuu katosi
kirjarintahan kivehen,
rautaisehen kalliohon.
Sielt' ei pÀÀse pÀÀstÀmÀttÀ,
selviÀ selittÀmÀttÀ."

Silloin vanha VÀinÀmöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei kuu kivestÀ pÀÀsne,
pÀÀsne pÀivÀ kalliosta,
kÀykÀmme kÀsirysyhyn,
210   ruvetkamme miekkasille!"

Veti miekan, riisti rauan,
tempasi tupesta tuiman,
jonka kuu kÀrestÀ paistoi,
pÀivÀ vÀstistÀ vÀlÀhyi,
hepo seisovi selÀllÀ,
kasi naukui naulan tiessÀ.

MittelivÀt miekkojansa,
koittelivat korttiansa:
olipa pikkuista pitempi
220   miekka vanhan VĂ€inĂ€möisen,
yhtÀ ohrasen jyveÀ,
olen kortta korkeampi.

Mentihin ulos pihalle,
tasarinnan tanterelle.
SiitÀ vanha VÀinÀmöinen
löip' on kerran leimahutti,
löipÀ kerran, löipÀ toisen:
listi kuin naurihin napoja,
lippasi kuin liinan pÀitÀ
230   pĂ€itĂ€ Pohjan poikasien.


SiitÀ vanha VÀinÀmöinen
kÀvi kuuta katsomahan,
pÀiveÀ kerittÀmÀhÀn
kirjarinnasta kivestÀ,
vuoresta terÀksisestÀ,
rautaisesta kalliosta.

Astui tietÀ pikkuruisen,
kulki matkoa vÀhÀisen,
niin nÀki vihannan saaren.
240   Saarell' on komea koivu,
koivun alla paasi paksu,
alla paaen kallioinen,
yheksin ovia eessÀ,
saoin salpoja ovilla.

Keksi piirtÀmÀn kivessÀ,
valeviivan kalliossa.
Veti miekkansa tupesta,
kirjoitti kivehen kirjan
miekalla tuliterÀllÀ,
250   sĂ€ilĂ€llĂ€ sĂ€kenevĂ€llĂ€:
katkesi kivi kaheksi,
paasi kolmeksi pakahtui.

Vaka vanha VÀinÀmöinen
katsovi kiven rakohon:
siellÀ kyyt olutta juovat,
maot vierrettÀ vetÀvÀt
kirjavan kiven sisÀssÀ,
maksankarvaisen malossa.

Sanoi vanha VÀinÀmöinen,
260   itse lausui, noin nimesi:
"SentÀhen emÀntÀ raukat
vÀhemmin olutta saavat,
kunp' on kyyt oluen juovat,
maot viertehen vetÀvÀt."

Leikkasip' on pÀÀn maolta,
katkoi kaulan kÀÀrmeheltÀ.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Elköhön sinÀ ikÀnÀ,
270   tĂ€mĂ€n pĂ€ivyen perĂ€stĂ€
kyyt juoko olosiamme,
maot mallasjuomiamme!"

SiitÀ vanha VÀinÀmöinen,
tietÀjÀ iÀn-ikuinen,
kourin koitteli ovia,
salpoja sanan vÀellÀ:
ei ovet kÀsin avau,
salvat ei sanoista huoli.


Silloin vanha VÀinÀmöinen
280   itse tuon sanoiksi virkki:
"Akka mies asehitoinna,
konna kirves-kuokatoinna."
Kohta lÀhtevi kotia,
alla pÀin, pahoilla mielin,
kun ei vielÀ kuuta saanut
eikÀ pÀiveÀ tavannut.

Sanoi lieto LemminkÀinen:
"Ohoh vanha VÀinÀmöinen!
Miks'et ottanut minua
290   kanssasi karehtijaksi?
Oisi lukot luikahtanna,
takasalvat taittununna,
pÀÀsnyt kuu kumottamahan,
nousnut pÀivÀ paistamahan."

Vaka vanha VÀinÀmöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei salvat sanoilla taitu,
lukot loihulla murene
eikÀ kourin koskemalla,
300   kĂ€sivarsin vÀÀntĂ€mĂ€llĂ€."

Meni sepponsa pajahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Taos kuokka kolmihaara,
tao tuuria tusina,
avaimia aika kimppu,
jolla kuun kivestÀ pÀÀstÀn,
pÀivÀn pÀÀstÀn kalliosta!"

Se on seppo Ilmarinen,
310   takoja iĂ€n-ikuinen,
takoi miehen tarpehia;
takoi tuuria tusinan,
avaimia aika kimpun,
kelpo kimpun keihÀ'itÀ,
eikÀ suurta eikÀ pientÀ,
takoi kerran keskoisia.

Louhi, Pohjolan emÀntÀ,
Pohjan akka harvahammas,
siitti siivet sulkinensa,
320   levahutti lentĂ€mĂ€hĂ€n.
Lenteli liki kotia,
tuosta loihe loitommaksi,
poikki Pohjolan merestÀ
sepon Ilmarin pajalle.

Aukoi seppo ikkunansa,
katsoi, kuin tulisi tuuli:
ei ollut tulento tuulen,
oli harmoa havukka.

Se on seppo Ilmarinen
330   sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit' olet, otus, hakeva,
istut alla ikkunani?"

Lintu kielelle paneikse,
havukkainen haastelevi:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja alinomainen,
kuin olet kovin osaava,
varsin taitava takoja!"

Sanoi seppo Ilmarinen,
340   itse lausui, noin nimesi:
"Ei tuo kumma ollekana,
jos olen takoja tarkka,
kun olen taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut."

Lintu kielelle paneikse,
havukkainen haastelevi:
"MitÀ, seppo, siitÀ laait,
kuta, rautio, rakennat?"

Se on seppo Ilmarinen
350   sanan vastaten sanovi:
"Taon kaularenkahaista
tuolle Pohjolan akalle,
jolla kiinni kytketÀhÀn
vaaran vankan liepehesen."

Louhi, Pohjolan emÀntÀ,
Pohjan akka harvahammas,
jo tunsi tuhon tulevan,
hÀtÀpÀivÀn pÀÀlle saavan.
Heti loihe lentÀmÀhÀn,
360   pÀÀsi poies Pohjolahan.

Laski kuun kivestÀ irti,
pÀÀsti pÀivÀn kalliosta.


Itse muuksi muutaltihe,
kyhÀisihe kyyhkyseksi;
lenteÀ lekuttelevi
sepon Ilmarin pajahan.
Lenti lintuna ovelle,
kyyhkysenÀ kynnykselle.

Se on seppo Ilmarinen
370   sanan virkkoi, noin nimesi:
"MitÀ, lintu, tÀnne lennit,
tulit, kyyhky, kynnykselle?"

Vastasi otus ovelta,
virkkoi kyyhky kynnykseltÀ:
"Tuota lienen kynnyksellÀ
sanomata saattamassa:
jopa kuu kivestÀ nousi,
pÀivÀ pÀÀsi kalliosta."

Se on seppo Ilmarinen
380   kĂ€vi itse katsomahan.
Astuvi pajan ovelle,
katsoi tarkan taivahalle:
katsoi kuun kumottavaksi,
nÀki pÀivÀn paistavaksi.

Meni luoksi VÀinÀmöisen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh vanha VÀinÀmöinen,
laulaja iÀn-ikuinen!
KÀypÀ kuuta katsomahan,
390   pĂ€iveĂ€ tĂ€hyĂ€mĂ€hĂ€n!
Jo ovat tarkoin taivahalla,
sijoillansa muinaisilla."

Vaka vanha VÀinÀmöinen
itse pistihe pihalle,
varsin pÀÀtÀnsÀ kohotti,
katsahtavi taivahalle:
kuu oli nousnut, pÀivÀ pÀÀsnyt,
taivon aurinko tavannut.

Silloin vanha VÀinÀmöinen
400   sai itse sanelemahan.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Terve, kuu, kumottamasta,
kaunis, kasvot nÀyttÀmÀstÀ,
pÀivÀ kulta, koittamasta,
aurinko, ylenemÀstÀ!

"Kuu kulta, kivestÀ pÀÀsit,
pÀivÀ kaunis, kalliosta,
nousit kullaisna kÀkenÀ,
410   hope'isna kyyhkylĂ€isnĂ€
elollesi entiselle,
matkoillesi muinaisille.

"Nouse aina aamusilla
tÀmÀn pÀivÀnki perÀstÀ!
TeepÀ meille terveyttÀ,
siirrÀ saama saatavihin,
pyytö pÀÀhÀn peukalomme,
onni onkemme nenÀhÀn!

"KÀy nyt tiesi tervehenÀ,
420   matkasi imantehena,
pÀÀtÀ kaari kaunihisti,
pÀÀse illalla ilohon!"

top