KALEVALA

KahdesviidettÀ runo

Vaka vanha VÀinÀmöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto Lemmin poika,
tuo on kaunis Kaukomieli,
lÀksi selvÀlle merelle,
lake'ille lainehille
tuonne kylmÀhÀn kylÀhÀn,
pimeÀhÀn Pohjolahan,
miehen syöjÀhÀn sijahan,
10   urohon upottajahan.

KenpÀ tuossa soutajaksi?
Yks' on seppo Ilmarinen.
SepÀ tuossa soutajaksi
airoillen ylimÀisille;
toinen lieto LemminkÀinen
airoillen alimaisille.

Vaka vanha VÀinÀmöinen
itse istuihe perÀhÀn.
Laskea karehtelevi;
20   laski halki lainehien,
noien kuohujen kovien,
lakkipÀien lainehien
vasten Pohjan valkamoita,
ennen tiettyjÀ teloja.

Jopa tuonne tultuansa,
matkan pÀÀhÀn pÀÀstyÀnsÀ
vetivÀt venosen maalle,
tempasivat tervarinnan
teloille terÀksisille,
30   valkamoille vaskisille.

Tulivat tuville tuosta,
pian pistihe sisÀlle.
Kysyi Pohjolan emÀntÀ,
tutkaeli tullehilta:
"MipÀ miehillÀ sanoma,
urohilla uusi tieto?"

Vaka vanha VÀinÀmöinen,
tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten,
40   kirjokannesta urosten:
saimme sampuen jaolle,
kirjokannen katselulle."

Itse Pohjolan emÀntÀ
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssÀ kahen jakoa,
oravassa miehen kolmen.
HyvÀ on sampuen hyrÀtÀ,
kirjokannen kahnatella
Pohjolan kivimÀessÀ,
50   vaaran vaskisen sisĂ€ssĂ€.
HyvÀ olla itseniki
sammon suuren haltijana."

Vaka vanha VÀinÀmöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun et antane osoa,
tuota sammon toista puolta,
niin on kaiken kantanemme,
vienemme venehesemme."


Louhi, Pohjolan emÀntÀ,
60   tuo tuosta pahoin pahastui.
Kutsui Pohjolan kokohon,
nuoret miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa
pÀÀn varalle VÀinÀmöisen.


Vaka vanha VÀinÀmöinen
kÀvi kanteloisehensa,
itse istui soittamahan,
alkoi soittoa somasti.
Tuota kaikki kuulemahan,
70   iloa imehtimĂ€hĂ€n,
miehet mielellÀ hyvÀllÀ,
naiset suulla nauravalla,
urohot vesissÀ silmin,
pojat maassa polvillansa.

VÀkeÀ vÀsyttelevi,
rahvahaista raukaisevi:
kaikki nukkui kuuntelijat
sekÀ vaipui katselijat;
nukkui nuoret, nukkui vanhat
80   VĂ€inĂ€möisen soitantohon.

SiitÀ viisas VÀinÀmöinen,
tietÀjÀ iÀn-ikuinen,
tapasi on taskuhunsa,
kulki kukkaroisehensa.
Ottavi uniset neulat,
voiteli unella silmÀt,
ripset ristihin panevi,
painoi luomet lukkosehen
vÀeltÀ vÀsyneheltÀ,
90   urohilta uinuvilta:
pani pitkÀhÀn unehen,
viikommaksi nukkumahan
koko Pohjolan perehen
ja kaiken kylÀisen kansan.

Meni sammon saa'antahan,
kirjokannen katsontahan
Pohjolan kivimÀestÀ,
vaaran vaskisen sisÀstÀ,
yheksÀn lukon takoa,
100   takasalvan kymmenennen.

Tuossa vanha VÀinÀmöinen
lauloa hyrÀhtelevi
vaaran vaskisen ovilla,
kivilinnan liepehillÀ:
jopa liikkui linnan portit,
jÀrkkyi rautaiset saranat.

Itse seppo Ilmarinen,
tuopa tuossa toisna miesnÀ.
Voilla voiti lukkoloita,
110   saranoita rasvasilla,
jottei ukset ulvahuisi
eikÀ naukuisi saranat.
Lukot sormin luksutteli,
salvat kuokalla kohotti:
jo lukot lusuna vieri,
ovet vahvat aukieli.

SiitÀ vanha VÀinÀmöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
120   ylimĂ€inen ystĂ€vĂ€ni!
Mene sampo ottamahan,
kirjokansi kiskomahan!"

Tuopa lieto LemminkÀinen
tahi kaunis Kaukomieli,
kyllÀ kÀrkÀs kÀskemÀttÀ,
kehumattaki kepeÀ,
meni sammon saa'antahan,
kirjokannen kiskontahan.
Sanoi tuonne mennessÀnsÀ,
130   kerskaeli kĂ€yessĂ€nsĂ€:
"Mi lienee minussa miestÀ,
urosta Ukon pojassa,
senpÀ sampo siirtyköhön,
kirjokansi kÀÀntyköhön
jalan oikean avulla,
takakannan koskemalla!"

Siirrytteli LemminkÀinen,
siirrytteli, kÀÀnnytteli,
sylin sampoa syleili,
140   polvin maassa puuhaeli:
eipÀ sampo liikukana,
kirjokansi kallukana;
sen oli juuret juurruteltu
yheksÀn sylen syvÀhÀn.

HyvÀ on hÀrkÀ Pohjolassa,
jok' on vahva vartalolta,
ylen sitkeÀ sivulta,
suonilta kovin sorea;
sen on syltÀ sarvet pitkÀt,
150   puolentoista turpa paksu.

Otti hÀrÀn heinikosta,
auran pellon pientarelta;
sillÀ kynti sammon juuret,
kirjokannen kiinnittimet:
saipa sampo liikkumahan,
kirjokansi kallumahan.

SiitÀ vanha VÀinÀmöinen,
toinen seppo Ilmarinen,
kolmas lieto LemminkÀinen
160   saattelivat sammon suuren
Pohjolan kivimÀestÀ,
vaaran vaskisen sisÀstÀ.
VeivÀt sen venosehensa,
latjasivat laivahansa.


Saivat sammon purtehensa,
kirjokannen kaarillensa;
työntivÀt venon vesille,
satalauan lainehille.
TyrskÀhti veno vetehen,
170   lĂ€ksi laioin lainehesen.

Kysyi seppo Ilmarinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minne sampo saatetahan,
kunnepa kuletetahan
nÀiltÀ paikoilta pahoilta,
poloisesta Pohjolasta?"

Vaka vanha VÀinÀmöinen
itse virkki, noin nimesi:
"Tuonne sampo saatetahan,
180   kirjokansi kaimatahan
nenÀhÀn utuisen niemen,
pÀÀhÀn saaren terhenisen,
siellÀ onnen ollaksensa,
ainian asuaksensa.
On siellÀ vÀhÀn sijoa,
toki paikkoa palanen,
syömÀtöintÀ, lyömÀtöintÀ,
miekan miehen kÀymÀtöintÀ."

SiitÀ vanha VÀinÀmöinen
190   lĂ€ksi poies Pohjolasta,
lÀksi mielellÀ hyvÀllÀ,
iloten omille maille.
Itse tuossa noin saneli:
"KÀÀnny, pursi, Pohjolasta,
kÀÀnnÀite kohen kotia,
perin maille vierahille!

"Tuuittele, tuuli, purtta,
soutele, vesi, venettÀ,
anna airoillen apua,
200   huoparille huoitusta
noilla vÀljillÀ vesillÀ,
ulapoilla auke'illa!

"Oisiko airot pikkaraiset,
soutajat vÀhÀvÀkiset,
pienoiset perÀnpitÀjÀt,
lapset laivan hallitsijat,
anna, Ahto, airojasi,
venettÀsi, veen isÀntÀ,
airot uuet ja paremmat,
210   mela toinen ja lujempi,
itse airoillen asetu,
sovitaite soutamahan!
Anna juosta puisen purren,
rautahangan hakkaella
halki kuohujen kovien,
lakkipÀien lainehien!"

SiitÀ vanha VÀinÀmöinen
laskea karehtelevi.
Itse seppo Ilmarinen,
220   toinen lieto LemminkĂ€inen,
nepÀ tuossa soutelevat,
soutelevat, joutelevat
selviÀ selÀn vesiÀ,
lake'ita lainehia.

Sanoi lieto LemminkÀinen:
"Olipa ennen aikoinani,
oli vettÀ soutajalla
sekÀ virttÀ laulajalla.
Vaan ei nyt, nykyisin aioin
230   tuota kuulla kulloinkana
venehessÀ vierentÀtÀ,
lainehilla laulantata."

Vaka vanha VÀinÀmöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei vesillÀ vieremistÀ,
lainehilla laulamista!
Laulu laiskana pitÀvi,
virret sou'un viivyttÀvi.
PÀivÀ kultainen kuluisi,
240   yöhyt kesken yllĂ€ttĂ€isi
nÀillÀ vÀljillÀ vesillÀ,
lake'illa lainehilla."

Se on lieto LemminkÀinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Aika kuitenki kuluvi,
pÀivÀ kaunis karkelevi,
yö tulla tuhuttelevi,
hÀmÀrÀ hÀkyttelevi,
jos et laula polvenasi,
250   hyrehi sinĂ€ ikĂ€nĂ€."

Laski vanha VÀinÀmöinen
selkeÀ meren sinisen,
laski pÀivÀn, laski toisen.
PÀivÀnÀpÀ kolmantena
tuo on lieto LemminkÀinen
kerran toisen kertaeli:
"Miks' et laula, VÀinÀmöinen,
hyrehi, hyvÀntölÀinen,
hyvÀn sammon saatuasi,
260   tien oikein osattuasi?"

Vaka vanha VÀinÀmöinen,
hÀnpÀ varman vastoavi:
"Varahainen laulannaksi,
aikainen ilonpioksi.
Äsken laulanta sopisi,
ilon teentÀ kelpoaisi,
kun omat ovet nÀkyisi,
omat ukset ulvahtaisi."

Sanoi lieto LemminkÀinen:
270   "Oisinko itse perĂ€ssĂ€,
lauleleisin voiessani,
kukkuisin kyetessÀni;
ehk' ei toiste voiakana,
ei kyllin kyetÀkÀnÀ.
Kun et lauloa luvanne,
itse laululle rupean."

SiinÀ lieto LemminkÀinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
suutansa sovittelevi,
280   sĂ€veltĂ€nsĂ€ sÀÀtelevi.
Sai itse hyrÀilemÀhÀn,
loihe, kurja, kukkumahan
ÀreÀllÀ ÀÀnellÀnsÀ,
kÀreÀllÀ kulkullansa.

Lauloi lieto LemminkÀinen,
karjahteli Kaukomieli;
suu liikkui, jÀrisi parta,
leukapielet lonkaeli.
Laulu kuului loitommalle,
290   vierĂ€hys vesien poikki,
kuului kuutehen kylÀhÀn,
seitsemÀn selÀn ylitse.

Kurki istui kannon pÀÀssÀ,
mÀrÀn mÀttÀhÀn nenÀssÀ,
sormiluitansa lukevi,
jalkojansa nostelevi.
SepÀ sÀikÀhti kovasti
LemminkÀisen laulantata.

PÀÀsti kurki kumman kulkun,
300   sĂ€ikĂ€hti pahan sĂ€velen;
heti loihe lentÀmÀhÀn,
lenti poikki Pohjolahan.
Sitte tuonne tultuansa,
Pohjan suolle saatuansa
vielÀ parkaisi pahasti,
ÀkeÀsti ÀrjÀhteli:
sillÀ Pohjolan herÀtti,
pahan vallan valveutti.


Nousi Pohjolan emÀntÀ
310   unen pitkĂ€n maattuansa.
KĂ€vi karjakartanohon,
juoksi riistariihen luoksi;
katselevi karjoansa,
elojansa arvelevi:
ei ollut karjoa kaonnut,
riistettynÀ riistojansa.

Jo kÀvi kivimÀelle,
vaaran vaskisen ovelle.
Sanoi tuonne tultuansa:
320   "Voi, poloinen, pĂ€iviĂ€ni!
Jop' on tÀÀllÀ vieras kÀynyt,
kaikki lukot lonkaellut,
liikutellut linnan portit,
sÀrkenyt saranarauat!
Oisko tÀÀltÀ sampo saatu,
otettu omin lupinsa?"

Jo oli sieltÀ sampo saatu,
anastettu kirjokansi
Pohjolan kivimÀestÀ,
330   vaaran vaskisen sisĂ€stĂ€,
yheksÀn lukon takoa,
takasalvan kymmenennen.

Louhi, Pohjolan emÀntÀ,
tuo tuosta pahoin pahastui,
katsoi valtansa vajuvan,
alenevan arvionsa.
Uutarta rukoelevi:
"Ututyttö, terhenneiti!
Seulo seulalla utua,
340   terhenistĂ€ tepsuttele,
laske talma taivahalta,
auer ilmasta alenna
selvÀlle meren selÀlle,
ulapalle aukealle,
jottei pÀÀstÀ VÀinÀmöisen,
osata uvantolaisen!

"Kun ei tuosta kyllin tulle,
Iku-Turso, Äijön poika,
nosta pÀÀtÀsi merestÀ,
350   lakkoasi lainehesta!
Kaataos Kalevan miehet,
upota uvantolaiset,
hÀvitÀ hÀjyt urohot
alle aaltojen syvien!
Saata sampo Pohjolahan
venehestÀ vierimÀttÀ!

"Kun ei tuosta kyllin tulle,
oi Ukko, ylijumala,
ilman kultainen kuningas,
360   hope'inen hallitsija,
rakenna rajuinen ilma,
nosta suuri sÀien voima!
Luo tuuli, lÀhetÀ aalto
aivan vastahan venettÀ,
jottei pÀÀstÀ VÀinÀmöisen,
kulkea uvantolaisen!"

Ututyttö, neiti terhen,
u'un huokuvi merelle,
sumun ilmahan sukesi;
370   piti vanhan VĂ€inĂ€möisen
kokonaista kolme yötÀ
sisÀssÀ meren sinisen
pÀÀsemÀttÀnsÀ perille,
kulkematta kunnekana.

Yön kolmen levÀttyÀnsÀ
sisÀssÀ meren sinisen
virkki vanha VÀinÀmöinen,
itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole mies pahempikana,
380   uros untelompikana
u'ulla upottaminen,
terhenellÀ voittaminen."

Veti vettÀ kalvallansa,
merta miekalla sivalti.
Sima siukui kalvan tiestÀ,
mesi miekan roiskehesta:
nousi talma taivahalle,
utu ilmoillen yleni.
Selvisi meri sumusta,
390   meren aalto auteresta;
meri suureksi sukeutui,
maailma isoksi tÀytyi.

Oli aikoa vÀhÀinen,
pirahteli pikkarainen.
Jo kuului kova kohina
viereltÀ veno punaisen;
nousi kuohu korkeaksi
vasten purtta VÀinÀmöisen.

SiinÀ seppo Ilmarinen
400   toki sĂ€ikĂ€hti kovasti:
veret vieri kasvoiltansa,
puna poskilta putosi.
Veti viltin pÀÀnsÀ pÀÀlle,
yli korvien kohenti,
peitti kasvot kaunihisti,
silmÀnsÀ sitÀi paremmin.

Itse vanha VÀinÀmöinen
katsoi vierellÀ vesiÀ,
loi silmÀt sivulle purren.
410   NĂ€ki kummoa vĂ€hĂ€isen:
Iku-Turso, Äijön poika,
vieressÀ veno punaisen
nosti pÀÀtÀnsÀ merestÀ,
lakkoansa lainehesta.

Vaka vanha VÀinÀmöinen
saipa korvat kourihinsa.
Korvista kohottelevi,
kysytteli, lausutteli,
sanan virkkoi, noin nimesi:
420   "Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestÀ nousit,
kuksi aallosta ylenit
etehen imehnisille,
saanikka Kalevan poian?"

Iku-Turso, Äijön poika,
eikÀ tuo ihastu tuosta
eikÀ tuo kovin pelÀsty
eikÀ varsin vastaele.

Vaka vanha VÀinÀmöinen
430   tarkoin toiste tutkaeli,
kolmasti kovin kysyvi:
"Iku-Turso, Äijön poika!
Miksi sie merestÀ nousit,
kuksi aallosta ylenit?"

Iku-Turso, Äijön poika,
jo kerralla kolmannella
sanan vastaten sanovi:
"Siksi mie merestÀ nousin,
siksi aallosta ylenin:
440   oli mielessĂ€ minulla
surmata suku Kalevan,
saa'a sampo Pohjolahan.
Kun nyt lasket lainehisin,
heitÀt vielÀ herjan hengen,
enpÀ toiste tullekana
etehen imehnisille."

Silloin vanha VÀinÀmöinen
heitti herjan lainehisin.
Itse tuon sanoiksi virkki:
450   "Iku-Turso, Äijön poika!
Ellös sie merestÀ nousko,
ellös aallosta yletkö
etehen imehnisille
tÀmÀn pÀivyen perÀstÀ!"

SenpÀ pÀivyen perÀstÀ
ei Turso merestÀ nouse
etehen imehnisille,
kuni kuuta, aurinkoa,
kuni pÀiveÀ hyveÀ,
460   ilmoa ihailtavata.

SiitÀ vanha VÀinÀmöinen
laski eelle laivoansa.
Oli aikoa vÀhÀinen,
pirahteli pikkarainen.
Jo Ukko, ylijumala,
itse ilmojen isÀntÀ,
virkki tuulet tuulemahan,
sÀÀt rajut rajuamahan.

Nousi tuulet tuulemahan,
470   sÀÀt rajut rajuamahan.
Kovin lÀikkyi lÀnsituuli,
luoetuuli tuikutteli;
enemmÀn etelÀ tuuli,
itÀ inkui ilkeÀsti;
kauheasti kaakko karjui,
pohjonen kovin porasi.

Tuuli puut lehettömÀksi,
havupuut havuttomaksi,
kanervat kukattomaksi,
480   heinĂ€t helpehettömĂ€ksi.
Nosti mustia muria
pÀÀlle selvien vesien.

Kovin silloin tuulet tuuli,
aallot hakkasi alusta.
VeivÀt harpun hauinluisen,
kantelon kalanevÀisen
vÀen Vellamon hyvÀksi,
Ahtolan iki-iloksi.
Ahto aalloilta havainnut,
490   Ahon lapset lainehilta;
ottivat sorean soiton,
kotihinsa korjasivat.

SiinÀ vanhan VÀinÀmöisen
ve'et silmihin vetihe.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Sinne sattui saalahani,
meni mielisoittimeni,
katosi iki-iloni!
En tuota enÀmpi saane
500   sinĂ€ ilmoisna ikĂ€nĂ€
hauin hampahan iloa,
kalanluista luikutusta."

Itse seppo Ilmarinen,
tuopa tuiki tuskautui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi, poloinen, pÀiviÀni,
kun lÀksin selille nÀille,
ulapoille auke'ille,
polin puulle pyörivÀlle,
510   varvalle vapisevalle!
Jo on tukka tuulta nÀhnyt,
hivus sÀÀtÀ hirveÀtÀ,
parta pÀiviÀ pahoja,
nÀhnyt nÀillÀki vesillÀ;
harvoin on havaita tainnut
tuulta ennen tuon nÀöistÀ,
noita kuohuja kovia,
lakkipÀitÀ lainehia.
Jo nyt on tuuli turvanani,
520   meren aalto armonani!"

Vaka vanha VÀinÀmöinen,
tuopa tuossa arvelevi:
"Ei venossa vieremistÀ,
purressa parahtamista!
Itku ei hÀ'ÀstÀ pÀÀstÀ,
parku pÀivistÀ pahoista."

SiitÀ tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Vesi, kiellÀ poikoasi,
530   laine, lastasi epeĂ€,
Ahto, aaltoja aseta,
Vellamo, ve'en vÀkeÀ,
ettei parsku parraspuille,
pÀÀse pÀÀlle kaarieni!

"Nouse, tuuli, taivahalle,
ylös pilvihin ajaite,
sukuhusi, syntyhysi,
heimohon, perehesesi!
ElÀ kaa'a puista purtta,
540   vierrĂ€ hongaista venettĂ€!
Ennen kaa'a puut palolla,
kuuset kummuilla kumoa!"

Se on lieto LemminkÀinen,
itse kaunis Kaukomieli,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tule, kokko turjalainen!
Tuopa kolme sulkoasi,
kokko, kolme, kaarne, kaksi
varaksi vÀhÀn venehen,
550   pahan purren parraspuuksi!"

Itse laitoa lisÀsi,
varppehia valmisteli;
liitti tuohon liikalaiat,
koko sylen korkeuiset,
aallon kÀymÀttÀ ylitse,
partahille parskumatta.

Jo oli kyllin laitoaki,
venehessÀ varppehia
tuulen tuiman tuikutella,
560   aallon ankaran lykĂ€tĂ€,
kuohuja kulettaessa,
mÀkipÀitÀ mentÀessÀ.

top