KALEVALA

Yhdeksäskolmatta runo

Lemminkäinen, lieto poika,
itse kaunis Kaukomieli,
saapi säkkihin evästä,
kesävoita vakkahansa,
vuoeksensa voita syöä,
toiseksi sianlihoa.
Siitä läksi piilemähän,
sekä läksi jotta joutui.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
10   "Jo lähenki, jo pakenen
koko kolmeksi kesäksi,
viitiseksi vuotoseksi.
Heitän maat matojen syöä,
lehot ilvesten levätä,
pellot peuran piehtaroia,
ahot hanhien asua.

"Hyvästi, hyvä emoni!
Kun tulevi Pohjan kansa,
Pimentolan pitkä joukko
20   päätäni kyselemähän,
sanopa samonneheksi,
minun täältä menneheksi
saman kasken kaattuani,
joka jo on leikattuna!"

Vetäisi venon vesille,
laski laivan lainehille
teräksisiltä teloilta,
vaskisilta valkamoilta.
Veti puuhun purjehia,
30   vaattehia varpapuuhun;
itse istuvi perähän,
laaittihe laskemahan
kokan koivuisen nojahan,
melan vartevan varahan.

Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Puhu, tuuli, purjehesen,
ahava, aja alusta!
Anna juosta puisen purren,
40   mennä mäntyisen venehen
saarelle sanattomalle,
niemelle nimettömälle!"

Tuuli tuuitti venoista,
meren tyrsky työnnytteli
selviä selän vesiä,
ulapoita auke'ita;
tuuitteli kuuta kaksi,
kuun on kohta kolmannenki.

Tuossa istui niemen neiet
50   rannalla meren sinisen;
katselevat, käänteleivät,
silmät päin sinistä merta.
Kenpä vuotti veljeänsä,
toivoi taattonsa tulevan;
sepä vasta varsin vuotti,
joka vuotti sulhoansa.

Kaukoa näkyvi Kauko,
Kaukon laiva loitompata:
on kuin pieni pilven lonka
60   veen ja taivahan välillä.

Niemen neiet arvelevat,
saaren impyet sanovat:
"Mipä tuo merellä outo,
kupa kumma lainehilla?
Kun ollet omainen laiva,
saaren pursi purjeniekka,
niin kohin kotia käänny,
vasten saaren valkamoita:
saisimme sanomat kuulla,
70   viestit mailta vierahilta,
rauhassako rantakansat
vainko vainossa elävät."

Tuuli purjetta punovi,
aalto laivoa ajeli.
Pian lieto Lemminkäinen
luotti purren luotoselle,
laski laivan saaren päähän,
saaren niemyen nenähän.

Sanoi tuonne saatuansa,
80   tutkaeli tultuansa:
"Onko saarella sijoa,
maata saaren manterella
veteä venettä maalle,
purtta kuivalle kumota?"

Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella sijoa,
maata saaren manterella
veteä venettä maalle,
90   purtta kuivalle kumota:
tääll' on valkamat varavat,
rannat täynnänsä teloja,
jos saisit saoin venehin,
tulisit tuhansin pursin."

Siitä lieto Lemminkäinen
veälti venehen maalle,
purren puisille teloille.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko saarella tiloa,
100   maata saaren manterella
piillä miehen pienekkäisen,
paeta vähäväkisen
suurista sotajymyistä,
terän miekan melskehistä?"

Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella tiloa,
maata saaren manterella
piillä miehen pienekkäisen,
110   paeta vähäväkisen:
liiat meill' on linnat täällä,
kalhot kartanot asua,
jos saisi sa'an urosta,
tulisi tuhannen miestä."

Siitä lieto Lemminkäinen
sanan virkki, noin nimesi:
"Onko saarella tiloa,
maata saaren manterella,
pieni kolkka koivikkoa
120   ja murunen muuta maata
minun kaski kaatakseni,
hyvä huuhta raatakseni?"

Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Ei ole saarella tiloa,
maata saaren manterella
yhtä selkäsi sijoa,
maata karpion aloa
sinun kaski kaataksesi,
130   hyvä huuhta raataksesi:
saaren maat saroin jaettu,
pellot pirstoin mittaeltu,
aholoista arpa lyöty,
nurmista keräjät käyty."

Virkkoi lieto Lemminkäinen,
kysyi kaunis Kaukomieli:
"Onko saarella sijoa,
maata saaren manterella
minun laulut laulellani,
140   pitkät virret vieretellä?
Sanat suussani sulavat,
ikenilläni itävät."

Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onpa saarella sijoa,
maata saaren manterella
sinun laulut laulellasi,
hyvät virret vieretellä,
lehot leikki lyöäksesi,
150   tanner tanhuellaksesi."
Siitä lieto Lemminkäinen
jopa loihe laulamahan.
Lauloi pihlajat pihoille,
tammet keskitanhu'ille,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksallen omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen:
kun käki kukahtelevi,
160   kulta suusta kuohahtavi,
vaski leuoilta valuvi,
hopea hohahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle.

Vielä lauloi Lemminkäinen,
vielä lauloi ja saneli,
lauloi hiekat helmilöiksi,
kivet kaikki kiiltäviksi,
puut kaikki punertaviksi,
170   kukat kullankarvaisiksi.

Siitä lauloi Lemminkäinen,
lauloi kaivon kartanolle,
kultakannen kaivon päälle,
kultakapan kannen päälle,
josta veikot vettä juovat,
siskot silmiä pesevät.

Lauloi lammin tanterelle,
lampihin siniset sorsat,
kulmat kulta, pää hopea,
180   kaikki varpahat vasesta.

Imehtivät immet saaren,
niemen neiet kummeksivat
Lemminkäisen laulantoa,
urohon osoantoa.

Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Laulaisin hyvänki virren,
kaunihinki kaikuttaisin,
kun oisin katoksen alla,
190   päässä pitkän pintapöyän.
Kun ei täytyne tupoa,
lainattane lattiata,
jo puran sanat salolle,
kaa'an virret viiakkohon."

Saaren impyet sanovat,
niemen neiet arvelevat:
"On meillä tupia tulla,
kalhot kartanot asua,
vieä virtesi vilusta,
200   sanat saa'a ulkoisesta."

Siitä lieto Lemminkäinen
heti tultua tupahan
lauloi tuopit tuonnempata
päähän pitkän pintapöyän,
tuopit täytehen olutta,
kannut kaunihit simoa,
va'it varpelaitehille,
kupit kukkurakuvulle:
olipa olutta tuopit,
210   mettä kannut kannettuna,
voita pantuna varalle
ja siihen sianlihoa
syöä lieto Lemminkäisen,
Kaukomielen mielitellä.

Kovin on korea Kauko:
eipä syömähän rupea
veitsettä hopeapäättä,
kuraksetta kultaisetta.

Sai veitsen hopeapäisen,
220   lauloi kultaisen kuraksen;
siitä syöpi kylliksensä,
joi olutta onneksensa.

Siitä lieto Lemminkäinen
käveli kyliä myöten
saaren impien ilossa,
kassapäien kauneussa.
Kunnepäin on päätä käänti,
siinä suuta suihkatahan,
kunne kättänsä ojenti,
230   siinä kättä käpsätähän.

Kävi öillä öitsimässä,
pime'illä pilkkoisilla.
Ei ollut sitä kyleä,
kuss' ei kymmenen taloa,
eik' ollut sitä taloa,
kuss' ei kymmenen tytärtä,
eikäpä sitä tytärtä,
ei sitä emosen lasta,
kunk' ei vierehen venynyt,
240   käsivartta vaivutellut.

Tuhat tunsi morsianta,
sa'an leskiä lepäsi.
Kaht' ei ollut kymmenessä,
kolmea koko sa'assa
piikoa pitämätöintä,
leskeä lepäämätöintä.

Niinpä lieto Lemminkäinen
eleä nutustelevi
koko kolmisen keseä
250   saaren suurissa kylissä;
ihastutti saaren immet,
kaikki lesketki lepytti.
Jäi yksi lepyttämättä,
yksi vanha impi rukka.
Se on päässä pitkän niemen,
kymmenennessä kylässä.

Jo oli matka mielessänsä
lähteä omille maille.
Tuli vanha impi rukka,
260   itse noin sanoiksi virkki:
"Kauko rukka, miesi kaunis!
Kun et muistane minua,
annan täältä mennessäsi
juosta purtesi kivehen."

Ei kuullut kukotta nousta,
kanan lapsetta karata
senki impyen ilohon,
naisen raukan naurantahan.

Niin päivänä muutamana,
270   iltana moniahana
laati liiton noustaksensa
ennen kuuta, kukkoaki.

Nousi ennen liittoansa,
ennen ehtoaikoansa.
Läksi kohta kulkemahan,
kylitse vaeltamahan
senki impyen ilohon,
naisen raukan naurantahan.

Yöllä yksin käyessänsä,
280   kulkiessansa kylitse
tuonne niemen pitkän päähän,
kymmenentehen kylähän,
ei nähnyt sitä taloa,
kuss' ei kolmea kotoa,
ei nähnyt sitä kotoa,
kuss' ei kolmea urosta,
ei nähnyt sitä urosta,
ku ei miekkoa hionut,
tapparata tahkaellut
290   pään varalle Lemminkäisen.

Silloin lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi, päivyinen päivä nousi,
armas aurinko kohosi
mun, pojan poloisen, päälle,
päälle kaulani katalan!
Lempoko yhen urohon
sovissansa suojelevi,
vaipoissansa varjelevi,
300   kaavuissansa kaitselevi
päälle saaessa satojen,
tuhansien tunkiessa!"

Jäi neiet syliämättä,
sylityt haloamatta.
Jo vieri veneteloille
luoksi purtensa poloinen:
purs' on poltettu poroksi,
kypeniksi kyyetelty!

Jo tunsi tuhon tulevan,
310   hätäpäivän päälle saavan.
Alkoi veisteä venettä,
uutta purtta puuhaella.

Puita puuttui purren seppä,
lautoja venon tekijä.
Saapi puuta pikkuruisen,
lautoa ani vähäisen:
viisi värttinän murua,
kuusi tainnan taittumoa.

Siitä veistävi venosen,
320   uuen purren puuhoavi.
Teki tieolla venettä,
tietoisilla tehtahilla;
iski kerran: läksi laita,
iski toisen: syntyi toinen,
iski kerran kolmannenki:
siitä sai koko venonen.

Jo työnti venon vesille,
laski laivan lainehille.
Sanan virkki, noin nimesi,
330   itse lausui ja pakisi:
"Kupliksi, veno, vesille,
lumpehiksi lainehille!
Kokko, kolme sulkoasi,
kokko, kolme, kaarne, kaksi
varaksi vähän venehen,
pahan purren parraspuuksi!"

Astaiksen aluksehensa,
vierähti venon perähän,
alla päin, pahoilla mielin,
340   kaiken kallella kypärin,
kun ei saanut öitä olla
eikä päiviä elellä
saaren impien iloissa,
kassapäien karkeloissa.

Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Pois tuli pojalle lähtö,
matkansa majoilta näiltä,
näistä impien iloista,
350   kaunokaisten karkeloista.
Vaan toki lähettyäni,
minun täältä mentyäni
eipä impyet iloinne,
kassapäät ei kalketelle
näillä tuhmilla tuvilla,
kataloilla kartanoilla."

Jopa itki saaren immet,
niemen neiet vaikeroitsi:
"Mitä läksit, Lemminkäinen,
360   urkenit, urosten sulho?
Läksitkö piikojen pyhyyttä
vainko vaimojen vähyyttä?"

Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Lähe en piikojen pyhyyttä
enkä vaimojen vähyyttä:
saisin jos sataki naista,
tuhat piikoa pi'ellä.
Sitä läksin, Lemminkäinen,
370   urkenin, urosten sulho,
kun tuli kova ikävä,
ikävä omia maita,
oman maani mansikoita,
oman vaaran vaapukoita,
oman niemen neitosia,
oman kartanon kanoja."

Siitä lieto Lemminkäinen
laski laivansa ulomma.
Tuli tuuli, tuon puhalti,
380   tuli aalto, tuon ajeli
selälle meren sinisen,
ulapalle aukealle.
Jäivät raukat rannikolle,
vienoiset vesikivelle,
saaren immet itkemähän,
kultaiset kujertamahan.

Sini itki saaren immet,
niemen neiet voikerrehti,
kuni purjepuu näkyvi,
390   rautahankki haimentavi.
Ei he itke purjepuuta,
rautahankkia haloa:
itki purjepuun alaista,
hankkinuoran haltijata.

Itse itki Lemminkäinen,
sini itki ja sureksi,
kuni saaren maat näkyvi,
saaren harjut haimentavi.
Ei hän itke saaren maita,
400   saaren harjuja haloa:
itki saaren impy'itä,
noita harjun hanhosia.

Siitä lieto Lemminkäinen
laskevi sinistä merta.
Laski päivän, laski toisen.
Päivälläpä kolmannella
nousi tuuli tuulemahan,
ilman ranta riehkumahan,
suuri tuuli luotehinen,
410   kova tuuli koillistuuli:
otti laian, otti toisen,
vikelti koko venehen.

Siitä lieto Lemminkäinen
kääntihe käsin vetehen,
läksi sormin soutamahan,
jaloilla meloamahan.

Uituansa yön ja päivän,
melke'in melattuansa
näki pilven pikkuruisen,
420   pilven longan luotehessa.
Sepä maaksi muuttelihe,
niemeksi panettelihe.

Nousi niemelle talohon.
Löyti emännän leipomassa,
tyttäret taputtamassa:
"Oi on ehtoinen emäntä!
Kunpa nälkäni näkisit,
asiani arvoaisit,
juosten aittahan menisit,
430   tuiskuna oluttupahan;
toisit tuoppisen olutta,
sirusen sianlihoa,
sen panisit paistumahan,
vuolaisisit voita päälle
syöä miehen uupunehen,
juoa uinehen urohon.
Jo olen uinut yöt ja päivät
meren aavan aaltoloita,
joka tuuli turvanani,
440   meren aallot armonani."
Tuopa ehtoinen emäntä
meni aittahan mäelle,
vuoli voita aittasesta,
sirusen sianlihoa;
sen panevi paistumahan
syöä miehen nälkähisen,
tuopi tuopilla olutta
juoa uinehen urohon.
Antoi siitä uuen purren,
450   varsin valmihin venehen,
mennä miehen muille maille,
kulkea kotiperille.

Siitä lieto Lemminkäinen,
päästyä kotiperille,
tunsi maat on, tunsi rannat,
sekä saaret jotta salmet,
tunsi vanhat valkamansa,
entiset elosijansa;
mäet tunsi mäntyinensä,
460   kummut kaikki kuusinensa
- ei tunne tuvan aloa,
seinän seisontasijoa:
jo tuossa tuvan sijalla
nuori tuomikko tohisi,
männikkö tupamäellä,
katajikko kaivotiellä!

Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Tuoss' on lehto, jossa liikuin,
470   kivet tuossa, joilla kiikuin,
tuossa nurmet nukkeroimat,
pientarehet piehtaroimat.
Mikä vei tutut tupani,
kuka kaunihit katokset?
Tupa on poltettu poroksi,
tuuli tuhkat korjannunna!"

Loihe siitä itkemähän;
itki päivän, itki toisen.
Ei hän itkenyt tupoa
480   eikä aittoa halannut:
itki tuttua tuvassa,
aitallista armastansa.

Linnun lentävän näkevi,
kokkolinnun liitelevän.
Sai tuolta kyselemähän:
"Oi sie kokko, lintuseni!
Etkö saattaisi sanoa,
miss' on entinen emoni,
missä kaunis kantajani,
490   ihana imettäjäni?"

Ei kokko mitänä muista
eikä tunne tuhma lintu:
kokko tiesi kuolleheksi
ja kaarne kaonneheksi,
miekalla menetetyksi,
tapetuksi tapparalla.

Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ohoh kaunis kantajani,
500   ihana imettäjäni!
Jo olet kuollut, kantajani,
mennyt, ehtoinen emoni,
liha mullaksi lahonnut,
kuuset päälle kasvanehet,
katajaiset kantapäihin,
pajut sormien nenähän!

"Kostohon minäki koito,
kostoksi, kovaosainen,
mittaelin miekkoani,
510   kannoin kaunista asetta
noilla Pohjolan pihoilla,
Pimentolan pientarilla
- surmaksi oman sukuni,
kateheksi kantajani!"

Katseleikse, käänteleikse:
näki jälkeä hitusen,
ruohossa rutistunutta,
kanervassa katkennutta.
Läksi tietä tietämähän,
520   ojelvoista oppimahan.
Tiehyt metsähän vetävi,
ojelvoinen ottelevi.

Vieri siitä virstan, toisen,
pakeni palasen maata
salon synkimmän sisähän,
korven kolkan kainalohon.
Näkevi salaisen saunan,
piilopirtin pikkaraisen
kahen kallion lomassa,
530   kolmen kuusen kulman alla
- siellä ehtoisen emonsa,
tuon on valtavanhempansa.

Siinä lieto Lemminkäinen
ihastui ikihyväksi.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Ohoh äiti armahani,
oi emo, elättäjäni!
Viel' olet, emo, elossa,
540   vanhempani, valvehella,
kun jo luulin kuolleheksi,
kaiketi kaonneheksi,
miekalla menetetyksi,
keihä'ällä keksityksi!
Itkin pois ihanat silmät,
kasvon kaunihin kaotin."

Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Viel' olen toki elossa,
vaikkapa piti paeta,
550   pistäitäni piilosalle
tänne synkkähän salohon,
korven kolkan kainalohon.
Suori Pohjola sotoa,
takajoukko tappeloa
vasten vaivaista sinua
ja kohti kovaosaista:
poltti huonehet poroksi,
kaikki kaatoi kartanomme."

Sanoi lieto Lemminkäinen:
560   "Oi emoni, kantajani!
Ellös olko milläkänä,
milläkänä, tuollakana!
Tuvat uuet tehtänehe,
paremmat osattanehe,
Pohjola so'ittanehe,
Lemmon kansa kaattanehe."

Siitä äiti Lemminkäisen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Viikon viivyit, poikueni,
570   kauan, Kaukoni, elelit
noilla mailla vierahilla,
aina ouoilla ovilla,
niemellä nimettömällä,
saarella sanattomalla."

Virkkoi lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Hyvä oli siellä ollakseni,
lempi liehaellakseni.
Puut siellä punalle paistoi,
580   puut punalle, maat sinelle,
hopealle hongan oksat,
kullalle kukat kanervan.
Siell' oli mäet simaiset,
kalliot kananmunaiset;
mettä vuoti kuivat kuuset,
maitoa mahot petäjät,
aian nurkat voita lypsi,
seipähät valoi olutta.

"Hyvä oli siellä ollakseni,
590   armas aikaellakseni.
Siitä oli paha elämä,
siitä outo ollakseni:
pelkäsivät piikojansa,
luulivat lutuksiansa,
noita kehnon kellukoita,
paholaisen pallukoita
pahasti piteleväni,
ylimäärin öitsiväni.
Minä piilin piikasia,
600   varoin vaimon tyttäriä,
kuin susi sikoja piili,
havukat kylän kanoja."

top