Kivi ja kansanperinne
Kansanperinnettä Seitsemässä veljeksessä
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 Takaisin edelliselle sivulle
12. Laurin saarna Hiidenkivellä
Lauri. - - ”Minä tahdon saarnan saarnata tässä saarnastuolin päällä Pietarin vanhasta kaprokista ja kymmenestä nappilävestä. Kuitenkin tahdon ensiksi katsoa lammaslaumani yli, mutta näenpä sydämeni suureksi suruksi haisevia vuohia vaan ja sen peijakkaan pukkeja. Voi te Kärkölän neitseet, narssut ja naasikat! te pöyhkeilette silkeissä ja saaleissa, kullanhohtavina kuin rikinkukot; mutta sylkekäät minua vasten naamaa, ellette viimeisenä päivänä huuda vielä Matti-pastooria puhelemaan puolestanne. Mutta se on nietua se! – Hyvää päivää, ukko Räihä! Minä tahdon sinulle sanasen sanoa: Ota vaari tuosta Kettulan vanhasta vaarista. Mutta sinä peevelin Peltolan Paavo, mitä teit sinä Tanun hirsitalkoossa talvella? Sinä klasia kilistit ja likkoja likistit. Mutta minä sanon sinulle, poikanalli: ota Jumppilan Jallista vaari; muutoin tuomitsee sinua viimein Matti-pappi, pakanat, Krekiläiset ja Prekiläiset; ja sitten säkki päähän ja helvettiin. Avaa siis ajoissa korvaläpes ja kuuul mitä sanon ja saarnaan; sillä minä olen keitetty monessa liemessä, ja tässä rinnassa on sydän kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro. Onhan poika monessakin ollut. Minä olen ollut Helsingissä opissa, vesikopissa, jalkapuussa ja monessa muussa konttapuussa. Mutta siitä on paras, etten ole varas, etten ole loannut kenenkään kaivoa, enkä halaillut toisen miehen vaimoa.”
”Oli minulla kerran morsian pieni, pieni penttu, aika lunttu, mutta hän karkasi minulta kauas pois. Minä läksin häntä hakemaan: ha’in Suomen suuren maat ja meret, Saksat ja Virot, mutta en löytänyt kullan-kokkoani. Tulin taasen suureen Suomen saareen, ja löysinpä hänen tuolta Tampereen takaa hietaharjulta. Tuosahan Tettuni pieni! huusi poika iloissansa, mutta Tettu tuiskahti ja lausui: ”mikä olet sinä? mikä maan-mustettu? mikä tervaan kastettu?” ja kiepasi ensimmäiseen tölliin. Mutta minä, aina lysti-poika, en tuosta suuriakaan surrut; panin turpaani tupakkaa ja poikkesin parhaaseen kapakkaan, jossa Mikko meteli ja ämmiä veteli.”
”Tuoppi olutta ja kaksi korttelia viinaa lippariksi on kohtuullinen mitta ja määrä väsyneen miehen kurkkuun ja päähän. Nytpä kannu keikkui ja parta kastui, pojat laulaa laskettelivat ja muorin tyttäret nauraa rikostelivat. Mutta läksinpä iloleikistä pois, läksin pitkin katua käymään. Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika, minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkaisin vasten kuonoa soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. Ensimmäinen potkaisi mua jalallansa, toinen sanoi: ”anna sen pojan olla alallansa; hän ei ole mikään rakkari eikä mikään pikiprakkari.” Mutta kolmas kysyi: ”mikä sitä poikaa vaivaa?” ja neljäs sanoi: ”häntä pitäis auttaa ajallansa”. No lähdetäänpäs käsi kädessä käymään, lausuin minä, mutta viides tuuppasi vihaisesti nyrkillänsä ja ärjähti: ”mene Helsinkiin!” Menin minä Helsinkiin, pantiin syömään kruunun velinkii, ja sitten poikaa tutkittiin ja huikeasti selkään hutkittiin: ”mene nyt, mene tiehes, sinä vasaran-poika!” Läksin taasen tietä käymään, minä veitikka, aina iloinen, minä, jonka sydän on kuin hylkeennahkainen tupakkikukkaro. Kuljeskelin, laulelin ja tallustelin pitkin tölmällistä tietä; tulin Hämeeseen, astuin ylös Kuninkalan saarnastuoliin; ja sitten oli ammen plottis!”
”Tahdon minä kuulutuksen kuuluttaa. Pitäjän lukkari ja läänin kuppari aikovat ahkerasti avioliittoon, viettävät huomenna häänsä, huomenna jälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiinni kuin Tattarin-Paavalin piki ja terva! – Seuraavat talot nyt käsketään tämän kautta päivätyöhön pappilaan: Yllilä, Allila, Yli-Seppälä, Pimppala ja Alavesi. Toltti lautoja, leiviskä traaksipiikin rautanauloja, mies talosta, kaksi parhaasta paikkaamaan pappilan pienempätä sikaruuhta. – Kiialan ha’asta on karannut yksi vanha ruuna, iso, suuri, mustanpruuni, kello kaulassa, umpiraudassa, vähäläntä, lyhytläntä, typpihäntä.”
”Mutta ei nyt mitään muuta tällä erällä, vaan että lammas on laakea eläin, ei hän puske eikä potki, mutta kas kun härkä pääsee vallallensa, hän puuhaa puuta, kuopii maata ja puhaltaa sen tulen palavata lokaa ja rapaa paimenta vasten naamaa ja napaa. – Ja sitten oli taasen ammen plottis! jokainen menköön omaan koppiins, minä menen kivimuuriin.” – Sehän oli saarna.
- Seitsemän veljestä, VIII luku, KT 1, 247–250.
Prunkkalan papin saarna
Hupaista on, että me taas olemme kokoontulleet tässä hyvin mieluisassa huoneessa, jonkatähden olen tahtonut teille esittää monasti parannetun saarnani. Toivon, että kaikin ristissä sormin ja pystyssä korvin harttaasti kuultelette.
”Koska tuulee.
Niin hako humisee,
Kun sataa, Niin tuohikatto krapajaa.”
Nämät näin ihmeelliset sanat löytyvät kirjoitettuina: kuppari Kirstin kirkkohameessa, sen kuudennessa poimussa. Mutta lammas on hyvä eläin.
Ei hän pure eikä potkaise,
Ei hän niele eikä lotkaise.
Hänen päästänsä tulee puntarin perä, silmistänsä tirkistyslasit, nahastansa pylsyt ja pälsyt, sääristänsä trummunnapuloita, hännästänsä sorttisarven tukkoja, suolistabnsa viulun kieliä, paksummista rukin nöörejä ja papenoista kahvipööniä.
Hiljaa lapset lehterissä, taikka minä saarnaan koko päivän! Lapste ovat Herran lahjoja mutta peevelin paha, jolla heitä paljon on. He syövät koko pappilan papumaan suoraksi, juoksevat kuin tuonen sotakauriit ja syövät sekä juurikkaat että nauriit. ”Jaa, jaa pojat, hyljätkää papumaa, niin papumaa hylkää teidät!” Nämät näin merkilliset sanat löytyvät ylösmerkittyinä: pappilan punaisen veräjän viidennessä ja kuudennessa puolapuussa.
Rakkahimmat Herrassa!
Kalat kutevat merrassa,
Monessa tuhannessa kerrassa.
Kyllä meidänkin seurakunnassa on kaloja saatu,
Mutta sangen vähän pappilaan tuotu;
Ehkä heille yltäkyllin Luojalta niitä on suotu.
Antakaa, niin teillekin annetaan
Ja paljon hyvää ravinnoksenne kannetaan!
Usiasti, josta ette ole mitään vaivaa tehneet,
Tuskin edes unessakaan nähneet.
Ottakaa minun sanoistani vaarin,
Niinkuin sika ottaa roikinasta ja rätinästä vaarin,
Aamulla varhain,
Koska hän sen tyynneellä ilmalla kuulee parhain.
Minun sanani keiriskelkööt ja vieriskelkööt teidän sydämissänne, niin kuin pukin papenot sileältä kalliolta järveen ja panevat: ”plumpsis, plumpsis”. Oo sinä, totinen tuohirontto ja laupias lautakasa, varjele meitä vaimon vilkauksilta ja härjän silmän mulkauksilta! Minä neuvon teitä nuorikansa: älkää menkö laajoihin paikkoihin uimaan, siellä te näette toistenne ”rakkauden roskat”, virkit ja värkit. Parempi on, jos taittelete lehtikerpoja ja kokoilette heinävihkoja.
Minä näin tänä aamuna, kuinka Laukkalan ”isohärkä”, joka oli sateen takia aivan märkä, mylvi nälissään. Ajatelkaa tämän asian päälle ja tehkää niin, niin saatte elää. Paljon olisi vielä sanomista eikä nuukaan sanat puutu, jollei kuulijat pitkällisyyteen suutu. Jonka tähden tahdon teidät hyvästi jättää ja saarnani päättää tässä suuressa kiiruussa, etenkin kun nyt taas tuo Uotilan laaksosarvi tuolla pappilan kaalimaalla mässää ja kaalit ja nauriit sieltä mahaansa prässää. Mene sinä, Mekkoperhonen se pois ajamaan.
Sarvet pois koppaa,
Ettei se aina sinne tuppaa!
Voi, voi hyvä Prunkkalan seurakunta meidän kirkkomme paikkaa! Näettekö, kuinka matkustaja seisoo ovensuussa, niin kuin Tuonen tienviitta. Juuri tämä, jolla on pää kuin konttirämä, leuvat kuin hohtimet, korvat kuin pohtimet, posket kuin aapeksen kannet. Onko kauniit kuvat? Kun silmätkin ovat kuin hirnakan munat, nenä päässä kuin piilukirves jäässä ja suukin nenän alla poikkipuolin, mitäs minä ihmisiä pilkata huolin. Tahdon vaan neuvojen kautta häntäkin vähän auttaa, etä teette hänelle penkkiin tilaa; älkää tehkö oudosta pilaa, taidattepa tekin tulla samaan tilaan, taitaapa teillenkin matkaretki ja pikemmin, kuin taidatte luulla. Teidän tulee käsittää, joka on matkalla yötä, ei hänellä ole kotinsa myötä. Älkää nyt niin rajusti kuikkiko ja tuota eriskummallista matkustajaa kohden sormillanne tuikkiko, vaan muistakaa kiittää Luojaa, joka on ottanut teidät armosna suojaan, lahjoittanut teidät ihanalla muodolla, lempeällä luonnolla; tiedola, taidolla, juustolla, maidolla; jaloilla, käsillä, pulskalal pläsillä; silmillä ja sieramilla, poskilla punaisilla; sormilla ja korvilla; reisillä ja polvilla ja kaikki, mitä teihin kuuluu, jota ette löytyvänkään luullut, munaskuut ja monet muut, jotka Luoja tarkemmin tutkii, kuin taidatte laiskaa härkää maahan hutkii.
Jälkimaineeksi tahdon teille eteen-asettaa kysymyksen. Mitä olette mahtaneet luulla, kun olette näin paljon saaneet kuulla? Mutta valitettavasti olen jo nähnyt, että saarnani ei ole teihin mitään vaikutusta tehnyt. Te kuultelette minua, kuin rämisevää lehmänkelloa, suu auki, kuin kuollut hauki. Mitä taidan tehdä tällen kylmäkiskosiellen seurakunnallen! Te ylönkatsotte, irvistelette ja nauratte pohotatte, kuin sepän palkeet, että aina korviin asti suunne halkee eikä niiinkään silmissänne vieri kyyneleet. Ei tätä tehdä jaksa koska ei kukaan mitään maksa. Mutta toista oli silloin, kun olin Långsaaressa saarnaamassa, jososa minä saarnasin niin, että ämmät itkit ja paruit kirkossa ja kun he tulit kirkosta, niin he kysyit: ”onko totta, Herra magisteri se, mitä sanoitte?” Min äsanoin: ei, älkää uskoko! Ja he lahjoitit minulle ei ainoastaan rahaa, joka minulle ei koskaan tee pahaa, vaan myös leipiä, limppuja, sikavainajan kinkkuja ja kaikellaatuisia reisiä ja lapoja; eikös nämät olleet hyviä tapoja. Tytötkään eivät kantaneet vihaa, vaan lahjoitit makiaa lihaa. Sydäntäni särkee, kun tiellä ei ole senkään vertaa järkee, että puhuttelisitte edes lukkaria, sitä suurta rakkaria asioistansa vaarin ottamaan ja kukkarolla almua koettamaan. Tahdon teille ilmoittaa, ettei tämänpäiväinen kolehti lankea lukkarille, vaan mniulle. Vaan en tarkoin tiedä, jos lukkaria onkaan, koska en häntä ole koko päivänä nähnyt, vaan ksin kaiken työn tehnyt. Jopa hän piru tuli, kun uhkaukseni kuuli. Sanat suustani ulos pauhaa, mutta tuhannen vihollista vatsassani laulaa, jotka eivät anna lepoa eikä rauhaa. Tuo lukkari, joka siellä täällä tanssaa koirankuriensa kanssa! Nyt on suloinen kesä sakaristossa oli varpusen pesä jonka hän nyt liepeitteni alle kantoi ja sillä tavoin perseeseeni pommit antoi. Aina hän tekee mniusta pilkkaa, joka kuitnekin kiertää omaan nilkkaan. En tahdo häneen suuttuu, vaan tahdon että hän paremmaksi muuttuu. Ja viimeiseksi päätökseksi ja teidän uskonne vahvistukseksi tahdon teille näyttää ja lupaukseni täyttää, kuinka elävä pyhä henki tuli apostolein päälle. Katsos vihollista, kun on kuollut, ja kukas sitä olisi luullut. (Papin taskussa oli nimittäin elävä varpunen, jonka hän aikoi päästää lentämään, mutta se oli jo kuollut.)
Ja koska nyt kaikki tulee pahaa pahemmaksi, niin en tahdo enempää teitä opettaa, vaan aion tällä tavoin saarnani lopettaa. Jos ette nyt parannusta tee, niin kyllä minä vieläkin taidan saarnani parantaa, ei minun sovi antaa perään, vaan vaivaa täytyy minun teistä nähdä koska Herra kysyy minulta: ”kussa ovat sinun lampaas?” Mitä taidan minä tähän vastata? Ja en taida minä mitään vastata, vaan olen pensaan takana niin kuin paha pakana pelolla ja vapistuksella, että korvani humisevat ja housuni tutisevat. Herra kysyy toisen kerran: ”kussa ovat sinun lampaas?” Silloin täytyy minun häveliäisyydellä edesastua ja vastata: et sinä, Herra, minulle lampaita antanutkaan, vaan Prunkkalan vuohet. Tehkää siis parannus ja älkää minua niin ylönpaltisesti kiusatko, sillä ei pappikaan ole aivan paljon parmepi kuin tavallinen ihminen. Sen on jokainen nähnyt, että raskaan työn olen tehnyt. Kaikki on ätytetty ja saarnani päätetty. Jättäkää nyt minut rauhaan, menkää itse Tuonen kauhaan.
Kuulutukset:
Oletteko nähneet Pöytyän ja Prunkkalan välillä mustaa tammaa, kello kaulassa, umpiraudassa, ilman kavioita. Ränget lyöttävät keskeltä selkää, satula päivän puolelta. Joka tämän ilmoittaa pitäjän lukkarille tai läänin kupparille, pitää mksettaman täydessä rukiissa, neljässä ohraisessa kakossa ja seitsemässä sian kusirakossa.
Pitäjän lukkari ja läänin kuppari aikovat ahkerasti avioliittoon huomenna jälkeen kaalin. He liittykööt yhteen ja istukoot kiini, kuin piki ja terva.
Ei nyt enempää tällä erää, vaan että lammas on laakea eläin.
Ei se pure
Eikä potkaise
Ei se niel
Eikä lotkaise.
Mutta kas, kun härkä pääsee vallallensa, hän puskee puuta, kaivaa maata ja puhaltaa sen tulenpalavata lokaa ja rapaa paimenta vasten naamaa ja napaa.
Amen plottis! menköön kukin omaan kottiins!
Messu:
Pappi: Minä pyydän hyvältä seurakunnalta housunpaikkaa, mikä antais kyynärän, mikä kaksi, koko kolme kokonaista.
Lukkari: No, siitä sinä jo saisit koko roimahousut.
Pappi: Minulle tuli menneellä viikolla monen sadan markan vahinko, kun kadotin valkoisen iihahaan.
Lukkari: Ja sait vielä plittis, plattis poskillesi.
- KRA. Honkajoki. A. O. Arho a)17. 1891. – Paulu Viitanen, 30 v., Paloviita.
Prunkkalan papin saarna
Minä veisaan virsiä, ko uhka kirkon peräseinän hirsiä. Minä olen ollu Turruusa opisa ja olen ollu vesikopisa. Minulla on rahhaa nin julmast, ett neljä miästä nosti kulmast. Raha piti pantaman rattail, mutt ei rahaa saatukan rattail. Rakensin minä ittelleni klasi kirstun, johon jouruin poikani kanss istuun. Nämä sanat löytään kirjotettuna Taavetin ensimäisesä takisa kolmannesa ja neljännesä knapin lävesä. Se oli esipuhe. Huamena tulevat Tuamenniämen elikä Haapaniämen kirkkoon. Tuovat mulle hyviä housun paikkoja. Mikä tua kyynärän, mikä kaks, mikä korttelin kolmatta eli koko kolme. Jopa siittä tulis roimahousut. Viälä trenkilleni helvetin hyvät kirkkohousut. Kaikkia minun pittää elättämän: Tuppi Jussii, Kalikka Kaijaa ja Kreekka Maijaa ja ko he pääsevät ruuaalta, nin he menevät minun trekoolimaahaani ja tekevät nin helvetin suuria lälläsiä, ko minun vanhan viltti-hattuni kroppa. Juuralaiset, Krekalaiset ajavat tervaa ja talikuarmia minun trekoolimaani sivutte, puarin nurkat poikki, pappilan sikaruuhet halki. Mistä halvetista pappilan sijat ennää syävät. Kuulutus on tullu maaherralta: Tuara viiskymmentä tonttii sahalautoi, toist 50 tonttii traaspiikejä, miäs talost kaks parhaast pappilan sikaruuhta tekemään. Minun sanani pittää viärittelemän ja kiärittelemän teen syrämisänne niin, ko valkosen pukin papenat kalliolla.
- KRA. Kokemäki, Vallila. O. Ahti a952. 1893. – Matti Käppärämäki, 65 v. Kuullut isävainaaltansa.
Menin minä Turkuun
Menin minä Turkuun,
pantiin puukko kurkkuun,
menin minä Uuteenkaupunkiin,
siäl minuu ikkunasta haukuttiin.
Kun mää menin Poriin,
pantiin pärekoriin,
verettiin pitkin torii
niät persep pani horillorin.
Minä menin Helssinkiin,
pantiin syämään kruunun vellinkii.