Kivi ja kansanperinne
Kansanperinnettä Seitsemässä veljeksessä
1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 Takaisin edelliselle sivulle
11. Tarina valkean käärmeen kruunusta
Aapo. Tässä on nummi, jossa, niin kuin vanhat ihmiset juttelee, ennen muinoin oli kärmeitten keräjäsali. Tuomarina siinä istui heidän kuninkaansa, tuo ankaran harvoin näkyvä valkea kärme, päässä verrattoman kallis kruunu. Mutta ryöväsipä tämän kruunun heiltä eräs rohkea ratsastaja, niin kuin tarina kertoilee.
Ja kertoi heille Aapo seuraavan tarinan, heidän kulkeissansa pitkin nummen harjua kohden autiota Sompiosuota. Tuli eräs ratsastaja ja näki nummella kärmeitten kuninkaan, jolla oli kimmeltävä kruunu päässä. Hän ratsasti häntä kohden, noukkais miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan päästä, kannusti hevostansa ja kirmasi kalleuksinensa pois kuin tuulissa ja pilvissä. Mutta eivät olleet kärmeetkään myöhäisiä, vaan läkisvät kohta kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. He kiitivät suhinalla päin, kierrettyinä rengoiksi, ja tuhannen kurraa pyöri silloin ratsastajan jkäljissä kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii. Pian saavuttivat he ratsastajan, parveilivat jo tiuhasti hevosen jaloissa, loiskeilivat sen lautasille ylös, ja suuri oli miehen vaara. Ja hädissään viskasi hän heille hattunsakin syötiksi alas, jonka he paikalla repivät kappaleiksi ja söivät vihansa vimmassa. Mutta miestä ei auttanut kauan tämä keino, pianpa kärmeet kiiriskelee hänen jäljissänsä taas ja santa kiertoilee korkealle tieltä. ja yhä kiivaammin kannusti uros huohoittavaa hevostansa; virtana juoksi veri uhkean orhin viilletysitä kyljistä, ja suusta roiskahteli sohiseva vahto. ratsastaja pakeni metsään, mutta mtesä ei estänyt hänen vihollistensa juoksua. Tuli virta vastaan, ja kohahtaen ratsasti hän sen kierroksiin ja veipä orhi hänen nopeasti sen ylitse. Tuli virta kärmeillekin vastaan, ja monen kosken pauhinalla he syöksivät itsensä lainetten kohtuun, uivat myrskyn vauhdilla sen ylitse: ja korkealle nousi valkea kuohu. Mies ratsasti yhä eteenpäin, ja yhä vainosi häntä kärmetten villitty joukko. Näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevosensa, ja, kietoen utsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Niinpä taivaan ratsastava sankari kultapilvien halki kiitää. Kerran vielä iski hän kannukset orhinsa kupeisin ja kerran vielä hän kirmasi eteenpäin, sitten kaatui pyrskivä orhi, unohtaen ainiaaksi elon kuuman leikin. Mutta vapaassa ilmassa seisoi mies, pelastettuna tulesta ja hirmuisista vihamihistänsä; tulihan oli polttanut kärmeitten lukemattoman lauman. Siinä sankari seisoi riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus.
- Seitsemän veljestä, V luku, KT 1, 135–136.
Kerta kun kasakka ajo pitkin vuortenrotkoja, sattu näkemään hirmusen paljo kärmeitä yhdessä kasassa ja keskellä oli kuningaskärme kruunu päässä ja hänellä oli nelikulmainen valkoinen kivi eressään, johon pienemmät kärmeet kuunnellen katselivat, ikään kuin entiset juopot lautamiehet tuomaria. Mutta kuin kasakka oli enne kuullut puhuttavan sellaisesta kivestä, että kuka sen sais niin sitä ihmistä ei voittais kukaan ei sodassa, ei oikeudessa. Nytpä tämä kasakka rohkasee itsensä ja tempasee sen kiven käteensä, hyppää hevosensa selkään ja ajaa niin paljo kun ikänänsä pääsee, ja kuningaskärme perässä kuin rattaanpyörä. Mutta kasakan olis huonosti käyny ellei hän olis jättänyt omaa takkiansa kärmeelle. Toisena päivänä mentiin katsomaan kasakan takkia, niin se oli pureksittu pieniksi palasiksi.Sitä ei satu tiedä jos kasakka oli voittamaton tai ei.
- KRA. Loimaa. J. A. Klemola 68. 1890. – Mikko Lossi, 70 v.
Oli kivinummessa käärmeitten pesä ja siinä nummessa oli läpi. Siitä lävestä tulivat käärmeet aibna ylös. Mutta yksi käärme, jolla oli kultainen kruunu päässä, jäi siihen läpeen aina, ei koskaan tullut ulos, se oli käärmeitten kuningas. Moni ihminen oli nähnyt sen kruunun. Yksi ritari ratsasti silloin sinne ja noukkasi sapelillaan sen kruunun käärmeen päästä. Ja silloin kaikki käärmeet oiitavt hännän suuhunsa ja vihaisina kierivät niin kuin suuret ammen vanteet hänen jälestään. Ritarilla oli yllään punanen viitta. Sen hän heitti tielle, ja käärmeet jättivät hänet. Muutaman päivän päästä mentiin katsomaan, ja se viitta oli kuin seulan pohja, niin oli läpiä täynnä. Ritarista tuli sitten rikas.
- KRA. Kisko. A. Valve b)802. 1910. – Kertonut isäni S. A. Wallin, 57 v. Kuullut lapsena äidiltään Kiskon pitäjässä.
Kerra ol kermien keräjä. Se ol maantiel. Siit ratsast yks sotamies. Siin ol kermien kuningas kans. Sill ol kruunu pääs. Se sotamies kronkas sen kruunun keihäs kansa pois pääst. Sit hä leks pakko ja se kerm leks hent takka ajama, ja vaikk hää kuin kovi ratsast ni se tahro vaa kii saara hevosen kinttu. Hää jett sinelis ja se repis sen kaikk kappaleiks, Hään pääs lopult vaan pakko.
- KRA. Muurla. V. Saariluoma b)1715. 1915. – Gabriel Lindholm, 86 v., Muurla.
Meirän piikaflikka näki ison kasan käärmeit. Keskell yks, jolla oli kruunu päässä. Yks isäntä näki kun käärmeet pitivät käräjiä. Yhrel käärmeell kruunu päässä. Lähti juoksemaan maantietä pakoon. Käärme otti hännän suuhunsa ja kiersi sillä tavalla perässä yhtä kovaa kuin mies, vaikka se juoksi niin kovaa kun jakso.
- KRA. Pusula. V. Nyberg & Y. Ylänne 29. 1915. – Matilda Ylimäki, s. 1839.
Merimaskun kirkon seinässä pitäisi olla kärmeen kruunu. Mieheni äitivainaa, joka oli köyhinä vuosina kulkenu lastensa kansa kerjuulla, kerto siitä tarinan. Hän oli sen nuorena kuullu. Ei hän sitä kruunua itte nähny, vaikka kyllä hän Merimaskussakin kävi. Hän oli kotoisin Hämeenkyröstä ja olis nyt jo hyvän matkaa toisella saralla, jos eläis.
Joku sotaherra ajo kerran selkähevosella, kun hän näki tiellä kruunupäisen kärmeen.Mies otti kruunun sen kärmeen päästä sapeliinsa, mutta sillon s kärme kokos ittesä pyörälle, ja vaikka mies olisi kuinka lujaa menny, niin se kärme plätki aina hevosen takajalkoiihin. Viimein hänelle huurettiin: ”Käännä ristikolle!” mies kääntyi kohta ja kärme meni suoraan eteenpäin. Mies pelastu ja kruunu jäi hänelle sapeliin.
- KRA. Mouhijärvi < Hämeenkyrö. Kaarlo Laitakari 612. 1937.