Kalevalan valmistuminen
1834 ja 1849
Vuoden 1834 matkan jälkeen ajatus yhtenäisestä eepoksesta tuntui mahdolliselta toteuttaa. Lönnrot pohdiskeli runojen keskinäistä suhdetta. Myöhemmin hän on kertonut noudattaneensa yleensä parhaiden laulajien järjestystä. Kalevala oli valmiina alkuvuodesta 1835. Esipuheen Lönnrot päiväsi helmikuun 28. päivänä.
Sekä Kalevalan käsikirjoituksia että Elias Lönnrotin runomuistiinpanoja säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoissa. (Kuva: Timo Setälä 1998. SKS)
Kalevalan julkaiseminen ei sammuttanut Lönnrotin keruuintoa. Hän jatkoi työtä edelleen ja matkusti Vienaan jo saman vuoden huhti- ja lokakuussa. Todellisen suurretken hän teki vuosina 1836-1837, jolloin hän kulki Vienan kylien kautta Lappiin saakka ja sieltä palattuaan jatkoi Kajaanista etelään Suomen puoleiseen Karjalaan.
Lönnrotin esimerkki innosti myös monia muita keruumatkoille. Tärkein nuorista kerääjistä oli D.E.D. Europaeus, josta tuli Lönnrotille merkittävä työkumppani. Näin hänen käyttöönsä kertyi yhä uusia vanhojen runojen muistiinpanoja.
Lönrot alkoi työstää Kalevalasta uutta, laajempaa laitosta. Se ilmestyi vuonna 1849. Tähän Uuteen Kalevalaan Lönnrot lisäili kokonaisia jaksoja ja teki muutoksia suureen osaan tekstistä.
Vanha Kalevala oli vielä suhteellisen lähellä alkuperäisten laulajien esityksiä. Uuden Kalevalan kokoonpanossa Lönnrot etääntyi yhä enemmän alkuteksteistä.
Työtapaansa Lönnrot selitti: --minä arvelin itselläni olevan saman oikeuden, jonka vakaumukseni mukaan useimmat laulajat omistivat itsellensä, saada järjestää sen mukaan runot kuin ne parhaiten sopivat toinen toisensa kanssa yhteen taikka runon sanoilla: Itse loime loitsijaksi, laikahtime laulajaksi, s.o. minä pidän itseäni yhtä hyvänä laulajana kuin hekin.
