Laulut Kalevalan takana
Millaista oli se vanha kansanrunous, jota Lönnrot matkoillaan merkitsi muistiin? Mistä laulut kertovat, milloin ne syntyivät, miten kauan ne elivät?
On arveltu, että Suomenlahden tuntumassa asuneiden kantasuomalaisten kulttuurissa tapahtui suuri murros n. 2500-3000 sitten. Sen tuloksena syntyi omaperäinen laulumuoto, jolle oli ominaista säkeen alkusoinnullisuus ja kerto sekä säkeistöttömyys. Säkeet noudattelivat erityistä neli-iskuista runomittaa, jota on ruvettu kutsumaan kalevalamitaksi. Runolaulun musiikilliset säkeet olivat useimmiten rytmiltään neli- tai viisi-iskuisia, ja melodiat liikkuivat viisisävelikön alalla.
Kanteleen soittaja Teppana Jänis.
(Kuva: Kalevalaseura 1916)
Vanha kansanrunous ei ole yhden aikakauden synnyttämää runoutta, vaan siinä piilee eri-ikäisiä kerrostumia. Vanhinta ainesta edustavat myyttirunot, jotka kertovat kaukaisen alkuajan luomisteoista, maailman ja inhimillisen kulttuurin synnystä. Kertovien runojen päähenkilönä on usein mahtava laulaja, šamaani, tietäjä, heimonsa henkinen johtaja, joka tekee tiedonhakumatkoja vainajien maailmaan. Laulujen sankarit myös seikkailevat merentakaisessa maassa, Kalevalan Pohjolassa kosinta-, ryöstö- ja pakomatkoilla.
Lyyriset laulut tulkitsivat ihmisen omia henkilökohtaisia tunnelmia. Rituaalirunous keskittyi erityisesti häihin ja karhunpeijaisiin. Kalevalamittaiset loitsut olivat sanamagiaa, joka sisältyi ihmisten päivittäiseen elämään.
Vanha laulutraditio oli elävää koko Suomessa 1500-luvulle saakka. Uskonpuhdistuksen jälkeen luterilainen kirkko kielsi laulujen käytön leimaten koko vanhan tradition pakanalliseksi. Samaan aikaan uudet, lännestä saadut musiikilliset virtaukset vahvistuivat Suomessa. Vanha runonlauluperinne alkoi hävitä, ensin maan länsiosista, myöhemmin myös muualta. Joitakin lauluja oli tallennettu jo 1600-luvulla, mutta pääosa keruutyöstä tehtiin vasta 1800-luvulla. Vienan Karjalassa vanhan runon perinne on elänyt meidän päiviimme saakka.
