Karelianismi
ja kansallisromantiikka
Kalevala-innostukseen liittyi alusta pitäen kysymys eepoksen karjalaisuudesta. Karjala miellettiin runojen aarreaitaksi, idylliseksi muinaisuuden museoksi. Muinaisuuteen, kalevalaisuuteen ja karjalaisuuteen kohdistunutta romanttista kiinnostusta kutsutaan karelianismiksi. Karelianismin huippukausi oli 1890-luku.
Runonkerääjät ja kansatieteilijät kulkivat Karjalassa tuoden mukanaan jatkuvasti uusia kiintoisia löytöjä. He kuvasivat elämyksiään myös matkakirjoissa ja sanomalehdissä. Karjalasta tuli pian erityisesti taiteilijoiden pyhiinvaelluspaikka, ja Kalevala nousi ennen näkemättömään arvoon innostuksen ja aiheiden lähteenä.
Pian Kalevalan ilmestymisen jälkeen tutkijat tähdensivät, että vaikka Kalevalan teksti suurimmilta osiltaan pohjautuukin aitoon kansanperinteeseen, se on kokonaisuutena Lönnrotin sommittelema eepos. Karelianismissa kuitenkin juuri Kalevala edusti muinaissuomalaista todellisuutta.
Kareliaaneille karjalainen maisema ja Karjalan asukkaat olivat Kalevalassa esitetyn maailman edustajia nykyajassa. Kuten eurooppalaisessa ajattelussa laajemminkin, keskuksista eristyksissä elävien heimojen katsottiin usein suoraan kuvaavan varhaisempien aikakausien elämää.
Kareliaanit perustivat vuonna 1919 Kalevalaseuran, jonka yhtenä tarkoituksena oli saada aikaan Kalevala-talo Kalevala-taiteen ja -tutkimuksen tyyssijaksi. Eliel Saarinen piirsi Kalevala-talon, mutta hanke ei koskaan edennyt pitemmälle. Saarisen toteutuneissa töissä, mm. Kansallismuseossa ja Helsingin rautatieasemassa, on havaittavissa karelianismin vaikutteita.
1900-luvulla Kalevala- ja Karjala-innostuksen määrä on vaihdellut muuttuen aika ajoin suoranaiseksi kritiikiksikin: puhuttiin ns. tuohikulttuurista ja paosta nykyajasta. 1900-luvun lopulla Kalevala ja kansanrunot ovat nousseet uudelleen mielenkiinnon kohteiksi. Ympyrä on tavallaan sulkeutunut, retket Kalevalan laulumaille ovat jälleen mahdollisia.
