Suomi 1800-luvun alussa
Suomen kielen asema oli Ruotsin vallan aikana heikko. Kouluissa ja yliopistossa käytettiin ruotsia ja latinaa. Hallinnon kieli oli ruotsi. Suomea puhui vain kansa, eikä suomeksi ilmestynyt juuri muuta kuin lakitekstejä ja hengellistä kirjallisuutta.
Turun yliopiston piirissä oli kuitenkin jo 1700-luvun lopulta lähtien toiminut pieni, eurooppalaisen romantiikan aatemaailmaan perehtynyt joukko. Sen jäsenet ymmärsivät, että kansan omalla kielellä, kansanrunouden keruulla ja julkaisemisella oli tärkeä merkitys kulttuurin kehittymiselle.
Suomella oli Venäjän valtakunnan osana erikoisasema. Ruotsin ja Venäjän välissä Suomi joutui nyt varmistamaan uuden isäntämaan luoteisosan rauhaa. Toisaalta suomalaiset saattoivat autonomisen asemansa vuoksi kokea itsensä nyt erilliseksi kansakunnaksi.
Uusia kulttuurisuhteita syntyi Pietarin suuntaan, mutta rajat eivät sulkeutuneet entiseen emämaahankaan. Romantiikan aatteet vahvistuivat ja vaikuttivat. Kansanrunoutta ryhdyttiin keräämään, tutkimaan ja julkaisemaan.
Väinämöisessä, runojen keskeishahmossa, nähtiin kansallisen uudestisyntymisen vertauskuva. Laulavaa ja kanteletta soittavaa Väinämöistä verrattiin kreikkalaisen mytologian Orfeukseen, joka Väinämöisen tavoin kykeni soitollaan lumoamaan kuulijansa.
Turun nuoret romantikot tajusivat, että omaleimaisessa ja omakielisessä kulttuurissa ovat pienen kansan voimavarat, joiden avulla se voi kehittyä. Romantiikan hengessä syntyivät ensimmäiset kansalliset taideteokset.
