Kekri
Suomalaisten vuosi vaihtui perinteisesti syksyisenä kekrinä, jota vietettiin vastakorjatun sadon täyttäessä laarit ja vatsat. Alun perin kyse lienee ollut liikkuvasta juhlasta, jolla ei ollut tarkalleen määrättyä päivää, vaan jokainen talo juhlisti sadonkorjuun päättymistä omien töidensä tahdissa. Myöhemmin 1800-luvulla kekri liitettiin kuitenkin yhteen kristillisen pyhäinpäivän kanssa, ja maanviljelykseen liittyvät perinteet saivat seurakseen uusia kristinuskosta peräisin olevia merkityksiä.
Kekri oli maalaisyhteisön tärkein, jouluakin tärkeämpi juhla, mitä kuvastaa muun muassa sanonta: "Herrain joulu, talonpojan kekri." Joulua vietettiin siis herrojen parissa kaupungissa, kun taas maalaiset nostivat kekrin merkittävimmäksi juhlaksi. Monet kekriin liittyvistä tavoista siirtyivät myöhemmin jouluun uuden juhlan viedessä vähitellen kekriltä sen perinteisen aseman. Kekri liittyi luonteeltaan niin kiinteästi maanviljelykseen ja satovuoteen, ettei moderni kaupunkilaiselämä tarjonnut sille juurikaan selviämismahdollisuuksia.
Viime vuosina kekriä on tosin pyritty herättelemään uudelleen henkiin muun muassa erilaisten yhdistysten järjestämien kekrijuhlien voimin. Esimerkiksi Tampereella kekriä on juhlistettu tulitaiteella ja Kajaanissa polttamalla oljesta valmistettu kekripukki. Kekri onkin nostettu esiin ennen kaikkea suomalaisena vastineena vieraaksi koetulle halloweenille. Ihmiset ovat alkaneet järjestää omia kekrijuhliaan, joihin on etsitty sisältöä muun muassa perinneruuista ja muista kotoisiksi koetuista tavoista.
Nykyaikainen kekrin vietto ei kuitenkaan ole voinut välttää ottamasta vaikutteita pyhäinpäivästä ja halloweenista, ja joissakin tapauksissa ovat kaikki kolme sekoittuneet yhdeksi juhlaksi, jossa nousevat esiin sulassa sovussa sadonkorjuu, naamioituminen ja vainajien muistaminen.
Katso myös: Talonpoikaiskulttuurisäätiön kekrikemut