Keijut
Irlantilainen kansanperinne tuntee monenlaisia keijuista kertovia uskomuksia, jotka liittyvät erilaisiin raja- eli liminaalitiloihin, joiden joukkoon Samhainkin kuuluu. Keijuja saattoi kohdata ennen kaikkea hämärässä, keskipäivällä tai -yöllä sekä vuoden neljään osaan jakavina juhlapäivinä, joista Samhain oli yksi. Muita olivat helmikuun alun Imbolg, suomalaista vappua vastaava Beltaine sekä elokuun alussa vietettävä Lughnasadh.
Irlantilaisen kansanperinteen keijut eivät olleet nykyaikaisten satujen siivekästä kimaltelevaa pikkuväkeä, vaan kukkuloiden kansaa, joka oli tarinoiden mukaan asuttanut Vihreää saarta ennen ihmisten tuloa ja joutunut pakenemaan heidän tieltään keijukumpujen sisällä sijaitsevaan omaan maailmaansa. Siellä keijut elivät paljolti samaan tapaan kuin ihmisetkin, mitä nyt välillä matkasivat tämänpuoleiseen sotimaan tai kiusaamaan ihmisiä muilla tavoilla. Keijuja saatettiin nähdä myös ratsastamassa kulkueina, sillä joidenkin uskomusten mukaan heidän ajateltiin vaihtavan asuinpaikkojaan neljännespäivinä. Joskus keijujen joukossa nähtiin myös vainajia ja muuta tämänpuoleisesta kaapattua väkeä, joita oli tietyillä taikakonsteilla mahdollista pelastaa keijujen vallasta. Keijujen uskottiin nimittäin sieppaavan niin lapsia kuin aikuisiakin ja jättävän näiden tilalle joko kuolleen puukuvan tai epäluonnollisen keijukaislapsen – vaihdokkaan.
Irlantilaisesta kansanperinteestä löytyy myös runsaasti muita keijunsukuisia uskomusolentoja, jotka olivat ahkerasti liikkeellä Samhainina. Lapsia esimerkiksi kiellettiin syömästä mustikoita Samhainin jälkeen, sillä pahanilkinen poika oli saattanut käydä pilaamassa ne syömäkelvottomiksi. Samhainina liikkeellä olleita yliluonnollisia voimia voitiin karkottaa muun muassa irvistävällä naurislyhdyllä, jota nimitetään yhä erään epäonnisen veijarin mukaan Jack O’Lanterniksi, mutta myös ristit ja vihkivesi tepsivät keijuja vastaan.