Kieli ja identiteetti

Suomen kielen kohoaminen sivistyskieleksi oli 1800-luvulla pitkän, määrätietoisen ponnistelun tulosta. Siihen tarvittiin sellaisia suomen kielen taitajia kuin C. A. Gottlund, C. N. Keckman ja Elias Lönnrot, mutta myös innokkaita suomenmielisiä vaikuttajia, joiden oma äidinkieli ei kuitenkaan ollut suomi. Heihin kuuluivat mm. Julius Krohn, J. L. Runeberg, J. W. Snellman ja Zachris Topelius.

Kansallisia kysymyksiä pohdittiin Lauantaiseurassa 1830-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä sivistyneistö ryhtyi käytännön toimiin suomen kielen aseman parantamiseksi. Nopein tapa luoda maahan suomea puhuva sivistyneistö oli se, että ruotsinkielinen yläluokka vaihtoi kotikielensä suomeksi. Fennomaanien toiminta sai aikaan myös sen, että kansan suuren enemmistön kielestä tuli koulujen opetuskieli. Samaan aikaan kehitettiin suomenkielistä sanomalehdistöä ja luotiin kansalliskirjallisuutta; merkittävä saavutus oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä vuonna 1870. Kehittynyt kieli kelpasi myös teatterin näyttämölle.

Yksilötasolla kielellinen identiteetti näkyi ennen muuta nimien suomalaistamisena. Almanakkaan alkoi ilmestyä suomalaisia etunimiä, mutta eurooppalaisittain harvinaista oli se, miten innokkaasti sivistyneistö suomalaisti myös sukunimensä. Ongelmatonta suomen ja ruotsin kielen rinnakkaiselo ei kuitenkaan aina ollut, vaan kieliriita jatkui ainakin yliopistossa vielä 1930-luvulla.

2000-luvun alussa suomen kielen asema on vahvempi kuin koskaan. Sen sijaan Venäjällä monien sukukieltemme puhujat kamppailevat nyt oikeudestaan käyttää ja kehittää omaa äidinkieltään. Myös saamelaiset, oman maamme alkuperäiskansa, tekevät työtä pelastaakseen uhanalaiset kielensä.