Kieli ja identiteetti

Suomalaisuutta kuvaavan kirjallisuuden, ns. kansalliskirjallisuuden ydintä on ollut kansankuvaus ja suomalainen maisema. Suota kuokkiva uudisraivaaja ja talonpoikainen kansa ovat olleet kansallisia symboleita, jotka ovat säilyneet harvinaisen vahvoina ja kestäneet myös nykykirjallisuuden parodioinnin. Se selittyy 1800-luvun tilanteesta: sivistyneistö puhui talonpoikaisen kansan nimissä.

Nykyään suomalaisuuden esittäminen ei ole kirjallisuudessa enää keskeistä, vaan kansallisen problematiikan syrjäyttää yleiseurooppalainen postmodernin elämän kuvaus. Kirjallisuuden sijaan elokuva näyttää hahmottuvan ”kansallisen” taiteen muodoksi.

Kansalliskirjallisuutemme keskeisiin luojiin kuuluvat mm.

J. L. Runeberg: Runokokoelmassa Dikter (1830) on mm. runo Saarijärven Paavo, joka kuvaa nöyrää ja sinnikästä talonpoikaa, suomalaisuuden perikuvaa. Hirvenhiihtäjissä (1832) Runeberg esittelee ihanteellisella tavalla sisäsuomalaista kansaa sekä kartanon ja alustalaisten suhteita. Vänrikki Stoolin tarinoissa (1848, 1860) isänmaallinen verenvuodatus saa pyhyyden sädekehän. Lisää Runebergista Kansallisbiografiassa.

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia (1851–1866) leimaa romanttinen ihanteellisuus ja Jumalan johdatus. Topeliuksen suurtyö oli luoda Suomelle historia. Suomalaisuuden monet kasvot hän tuo esille Maamme kirjassa. Lisää Topeliuksesta Kansallisbiografiassa.

Elias Lönnrot: Kalevala (1835, 1849) toi kansan eeppiset, Kanteletar (1840) lyyriset laulut taidekirjallisuuden piiriin. Lönnrotin toiminta loi vahvan uskon suomenkielisen kirjallisuuden mahdollisuuksiin. Lisää Lönnrotista Kansallisbiografiassa.

August Ahlqvist-Oksanen: kotiutti suomen kieleen eurooppalaisia runomittoja ja rakenteita; runoilijana Ahlqvist-Oksanen korosti muotoa. Hänen sanoittamansa on mm. Savolaisten laulu.

Kuuntele Savolaisten laulu:

	Sulje Savolaisten laulu säv. K. Collan san. A. Oksanen

Lisää Ahlqvistista Kansallisbiografiassa.

Aleksis Kivi: Kullervo pyrki tuomaan tragedian suomen kieleen, Nummisuutarit (1864) toi kansallisiin symboleihin Eskon, vilpittömän kansanmiehen. Seitsemästä veljeksestä (1870) juontuu suomalaisen kirjallisuuden metsäläistraditio. Lisää Kivestä Kansallisbiografiassa.

Minna Canth: kuvasi näytelmissään ja novelleissaan 1800-luvun lopun suomalaista todellisuutta, erityisesti perheen ja yhteiskunnan epäkohtia. Esimerkiksi Työmiehen vaimo (1885) kritisoi sitä patriarkaalista järjestelmää, jota myös kansallinen ohjelma halusi ylläpitää. Lisää Canthista Kansallisbiografiassa.

Joel Lehtonen: Putkinotkossa (1919) kansa on laiskaa, mutta elämän kurjuus peittyy luonnon ihanuuden edessä. Lisää Lehtosesta Kansallisbiografiassa.

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus (1919) liittää kansalaissodan tapahtumat punaisen rivisotilaan elämäntarinaan; päähenkilö ajautuu tahdottomasti läpi elämänsä. Lisää Sillanpäästä Kansallisbiografiassa.

Volter Kilpi: Alastalon salissa (1933) on modernismin tyyliin kirjoitettu teos Suomen kansasta. Suomalaisuus nähdään nyt länsisuomalaisena yritteliäisyytenä. Lisää Kilvestä Kansallisbiografiassa.

Hella Wuolijoki: Niskavuori-sarjan näytelmissä naistyypit edustavat perinteistä agraarisuomalaisuutta. He pitävät yllä perinnettä ja järjestelmää. Lisää Wuolijoesta Kansallisbiografiassa.

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (1941) on suomenkielisen sivistyneistöromaanin ensimmäinen huippu. Se on vaikuttava kulttuuri- ja ajankuva. Lisää Hämäläisestä Kansallisbiografiassa.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas (1954) repii rikki runebergilaisen sotilaan ihannekuvan. Täällä Pohjantähden alla (1959–1962) tulkitsee kansalaissotaa punaisten näkökulmasta; kansan ydintä on ylpeä, tietoinen, itsenäisesti ajatteleva rahvas. Lisää Linnasta Kansallisbiografiassa.

Antti Tuuri: Pohjanmaa-sarja (1982–1997) peilaa Etelä-Pohjanmaan kautta sekä Suomen historiaa että nykypäivää.

Rosa Liksom: Kreisland (1996) parodioi kansalliskirjallisuuden pyhimpiä arvoja: kirjailija pilkkaa kansalliskirjallisuuden miehistä traditiota ja kääntää perinteisen sukupuolijärjestelmän ylösalaisin.