Sivu 17 / 17

Edellinen: Seitsemän veljestä

Pääsivulle
Teatteri

Marraskuussa 1868 joukko opiskelijoita kerääntyi illanistujaisiin. Mukana olivat mm. 25-vuotias innokas teatterimies Kaarlo Bergbom ja 28-vuotias Emil Nervander. Innostuneissa tunnelmissa päätettiin, että keväällä 1869 järjestetään suomenkielinen teatteriesitys. Kaarlo Bergbom oli saanut luettavakseen Aleksis Kiven näytelmän Lea, ja se tuntui sopivan hyvin esitettäväksi. Koska kokeneita suomenkielisiä naisnäyttelijöitä ei juuri ollut, pääroolin esittäjäksi haluttiin ja saatiin ruotsalainen Charlotta Raa. Hän ei osannut suomea, mutta opiskeli repliikit ulkoa suomeksi parissa kuukaudessa. Lean ensi-ilta 10.5.1869 oli menestys. Sitä pidetään suomenkielisen ammattiteatterin syntymäpäivänä.Tiedonpalasia

Harrastajavoimin suomenkielisiä näytelmiä oli esitetty toki jo aikaisemmin. Tärkeä kaupunki oli Viipuri, johon rakennettiin 1834 toimiva, aina talvisotaan asti palvellut teatterisali. Koska Viipurin porvaristossa oli paljon saksankielistä väestöä ja vain jonkin verran ruotsin- ja venäjänkielisiä, suomeksi kirjoitetulla kirjallisuudella oli siellä jo varhain paremmat mahdollisuudet kuin muualla. Viipurissa vaikutti myös ensimmäinen suomenkielinen teatteriarvostelija Pietari Hannikainen. Hänen Silmänkääntäjä-näytelmänsä oli ensimmäinen suomeksi kirjoitettu näytelmä; ensiesityksensä se sai luultavasti vuonna 1846.

Ammattimaisen suomenkielisen teatteritoiminnan alkua edistivät monet tekijät. Ulkomaisia kiertueteattereita oli ollut Suomessa jo pitkään, ylioppilaiden illanvietoissa oli esitetty pieniä hupailuja myös suomeksi, ja erityisesti 1850-luvulla ruotsinkieliset näytelmät levittivät isänmaallista innostusta. Suomen kieli alkoi olla riittävän kehittynyttä taidekieleksi, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli 1860-luvulla alkanut myös julkaista suomenkielisiä näytelmiä. Niin ikään sanomalehdissä julkaistiin sekä suomenkielisiä näytelmiä että käännöksiä. Tärkeä merkitys oli silläkin, että 1860-luvun alussa valtiollinen, poliittinen ja taloudellinen elämä virkistyi: säätyvaltiopäivät kutsuttiin koolle 1862, annettiin kieliasetus, toteutettiin rahauudistus ja aloitettiin pysyvä lainsäädäntötyö.

Oma vaikutuksensa teatterielämän virkistymiseen oli kilpailuilla. Vuonna 1858 kauppaneuvos Nikolai Kiseleff oli lahjoittanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle sata hopearuplaa annettavaksi parhaalle suomenkieliselle kirjalliselle teokselle. Määräaikaan 1.2.1859 mennessä kilpailuun ei kuitenkaan tullut yhtään kelvollista teosta, joten aikaa pidennettiin 1.1.1860 asti ja palkintosumma korotettiin 150 hopearuplaan. Kilpailun voitti ylioppilas Alexis Stenvall viisinäytöksisellä tragediallaan Kullervo. Näihin aikoihin Stenvall alkoi käyttää kirjailijanimeä Aleksis Kivi.

Toinen tärkeä palkinto oli vuonna 1865 jaettu ensimmäinen draamataiteen valtionpalkinto. Siitä kilpailivat mm. kansallisrunoilija J. L. Runebergin Kungarna på Salamis (Salamiin kuninkaat), Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Josef Julius Wecksellin Daniel Hjort. Myös August Ahlqvist otti osaa kilpailuun. Sanomalehdissä alkoi kiivas väittely: Z. Topelius puolusti Runebergia, arvovaltainen professori Fredrik Cygnaeus asettui nuoremman sukupolven ja siis Aleksis Kiven taakse. Cygnaeuksen kanta voitti, ja palkinto myönnettiin suomenkieliselle komedialle Nummisuutarit.

Ajatus suomenkielisen teatterin perustamisesta oli esitetty jo vuonna 1843, mutta se toteutui vasta 1870-luvun alussa. Teatterin puuhamiehiksi nousivat Kaarlo Bergbom ja fennomaanien johtaja Yrjö Koskinen, jotka panivat toimeksi valtiopäivien kokoontuessa keväällä 1872. Suomalaisen Teatterin ensimmäinen näytäntö pidettiin 13.10.1872 Porissa; ohjelmistossa oli mm. Kiven Margareta. Teatterin vahvaksi johtajapariksi yli kolmen vuosikymmenen ajaksi tulivat Kaarlo Bergbom ja hänen sisarensa Emilie Bergbom.

Suomalainen Teatteri toimi kiertueteatterina. Se käytti hyväkseen sisävesien laivayhteyksiä sekä rautatietä: Porista matka jatkui syksyllä 1872 Tampereelle, Hämeenlinnaan ja Viipuriin. Varsinkin Viipurissa lehtikritiikki oli ankaraa, ehkä syystäkin, sillä seurueen ammattitaito oli vielä kovin puutteellista. Vielä 1870-luvun lopussa ongelmana pidettiin myös näyttelijöiden puutteellista suomen kielen taitoa.Tiedonpalasia

Suomalaisen Teatterin ohjelmistoon kuului lähinnä pienimuotoisia laulukappaleita, komedioita ja pikkuhupailuja sekä Kiven pienoisnäytelmät Kihlaus sekä Yö ja päivä. Alkuvuosien muuta ohjelmistoa olivat mm. Kiven Nummisuutarit, Wecksellin Daniel Hjort ja Schillerin Kavaluus ja rakkaus. Ohjelmisto laajeni 1880-luvulla. Shakespearen draamoja kantaesitettiin suunnilleen yksi vuodessa, ja nyt ohjelmistoon tulivat myös Molièren Saituri sekä Ibsenin näytelmiä, tunnetuimpana Nukkekoti. Erittäin tärkeiksi tulivat Minna Canthin näytelmät: ensin Murtovarkaus 1882, sitten Roinilan talossa 1883 ja sensaation aiheuttanut Työmiehen vaimo 1885.

Vuonna 1902 Suomalainen Teatteri sai uuden teatteritalon Helsinkiin Rautatientorille. Sen nimeksi tuli Suomen Kansallisteatteri.

Seuraava

Kirjallisuutta

Anttila, Aarne 1985: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta. 2. painos. Helsinki: SKS.

Forsgård, Nils Erik 1999: Maamme kirja – isänmaan koko kuva. Suom. Yrjö Varpio. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 1, s. 265–267. Helsinki: SKS.

Grönberg, Lydia. Saatekirje suomalaisen naislyseon johtokunnalle rahankeräyslistan yhteydessä. 27.2.1884. Säilytteillä Kansallisarkistossa.

Häkkinen, Kaisa 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY.

Helttunen, Anne–Uusi-Hallila, Tuula 2002: Kaukana kavala maailma. Aleksis Kiven jäljillä. Helsinki: WSOY.

Jalava, Marja 2002: J. V. Snellmanin kirjallisuuskäsitys. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto, s. 446–455. Helsinki: Tammi.

Kaarninen, Mervi–Kaarninen, Pekka 2002: Sivistyksen portti. Ylioppilastutkinnon historia. Helsinki: Otava.

Kiviniemi, Eero 1982: Rakkaan lapsen monet nimet. Suomalaisten etunimet ja nimenvalinta. Helsinki: Weilin+Göös.

Klinge, Matti 1967: Itsenäisen Suomen ylioppilaat. Ylioppilaskunnan historia 4, 1917–1960. Helsinki: Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta ja Oy Gaudeamus Ab.

Klinge, Matti 1997: Kaukana ja kotona. Suom. Marketta Klinge. Helsinki: Schildts.

Kolbe, Laura 2003: Yliopisto, ylioppilaat ja kansallinen omakuva. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 3, s. 126–132. Helsinki: Tammi.

Kuukka, Väinö – Majamaa, Raija – Vepsä, Hannu 2002: Elias Lönnrot. Taitaja, tarkkailija, tiedemies. Helsinki: SKS.

Lönnrot 1991 = Elias Lönnrot. Monitietäjä. Tekstit Raija Majamaa. Helsinki: SKS.

Laitinen, Kai – Suurpää, Matti (toim.) 1963: Suomen kirjallisuuden antologia II. Ihanteiden aikakausi. Helsinki: Otava.

Landgren, Lars 1988: Kieli ja aate – politisoituva sanomalehdistö 1860–1889. Teoksessa Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, s. 267–420. Kuopio: Kustannuskiila.

Lassila, Pertti 2003: Ihanteiden isänmaa. Julius Krohnin romanttinen fennomania ja kirjallisuus. Helsinki: Yliopistopaino.

Lyytikäinen, Pirjo 1999: Suomalaiset syntysanat. Suomen kirjallisuus suomalaisuutta kirjoittamassa. Teoksessa Tuomas M. S. Lehtonen (toim.): Suomi – outo pohjoinen maa? s. 138–165. Jyväskylä: PS-kustannus.

Mäkinen, Kirsti–Uusi-Hallila, Tuula 2003: Minna Canth. Taiteilija ja taistelija. Helsinki: WSOY.

Majamaa, Raija–Paulaharju, Marjut 2004: J. L. Runeberg. Suomen runoilija. Helsinki: SKS.

Oksanen, Antti-Jukka 1986: Sata vuotta sitten. Teoksessa Koulun tie. Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun 100-vuotisjuhlajulkaisu, s. 19–26. Toim. Kirsti Mäkinen. Helsinki: Suomalaisen Yhteiskoulun Osakeyhtiö.

Pääkkönen, Irmeli 1994: Suomalainen sydämestä. Carl Niclas Keckmanin toiminta suomen kielen kehittäjänä. Helsinki: SKS.

Pääkkönen, Irmeli 1998 (toim.): Vaka veli veikkoseni. C. N. Keckmanin kirjeitä 1812–1838. Helsinki: SKS.

Paavilainen, Marko 2005: Kun pääomilla oli mieli ja kieli. Helsinki: SKS.

Paavolainen, Pentti – Kukkonen, Aino 2005: Näyttämöllä. Helsinki: WSOY.

Paikkala, Sirkka 2001: Suomalaisten sukunimien historiaa. Teoksessa Mitä missä milloin 2002, s. 265–269. Helsinki: Otava.

Paikkala, Sirkka 2004: Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Helsinki: SKS.

Paikkala, Sirkka 2005: Kun isoisän isä sukunimen otti. Hiidenkivi 4/2005, s. 11–14.

Pulkkinen, Risto 2004: C. A. Gottlund. Teoksessa Suomen kansallisbiografia 3, s. 241–243. Helsinki: SKS.

Pulkkinen, Tuija 1999: Kielen ja mielen ykseys. 1800-luvun suomalaisen nationalismin erityispiirteistä ja perinnöstä poliittisessa ajattelussa. Teoksessa Suomi – outo pohjoinen maa? Näkökulmia Euroopan äären historiaan ja kulttuuriin, s. 118–137. Toim. Tuomas M. S. Lehtonen. Jyväskylä: PS-kustannus.

Rane, Irja 2000: Luen Seitsemää veljestä. Teoksessa Ilpo Tiitinen ja Johanna Paajanen (toim.) Vanhan kirjallisuuden vuosikirja 12.–14, s. 135–141. Vammala: Suomen vanhan kirjallisuuden päivät ry.

Sámediggi: http://www.samediggi.fi

Salminen, Jari 1995: Yksityiset oppikoulut autonomian aikana. Teoksessa Yksityisoppikoulujen historia 1872–1977, s. 11–76. Helsinki: Painatuskeskus.

Sihvo, Hannes 2002: Elävä Kivi. Aleksis Kivi aikanansa. Helsinki: SKS.

Snellman, K. (toim.) 1928: J. V. Snellmanin ja hänen vaimonsa kirjeenvaihto. Suom. Rob. Lehtonen. Helsinki: Otava.

Tommila, Päiviö 1988: Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859. Teoksessa Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, s. 77–261. Kuopio: Kustannuskiila.

Tuomaala, Saara 2003: Katekismuksesta päästötodistukseen. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 3, s. 327–336. Helsinki: Tammi.

Vierros, Tuure 1986: Eliittikoulu ja yhteiskunta. Teoksessa Koulun tie. Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun 100-vuotisjuhlajulkaisu, s. 27–29. Toim. Kirsti Mäkinen. Helsinki: Suomalaisen Yhteiskoulun Osakeyhtiö.

Virrankoski, Pentti 2002: Suomen historia 1. Helsinki: SKS.

Virtanen, Matti 2001: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. Helsinki: SKS.

Wrede, Johan 1999: Zacharias Topelius – kansallishistorioitsija. Suom. Rauno Ekholm. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 1, s. 253–264. Helsinki: SKS.

Ylikangas, Heikki 1998: Suomi itäisen suurvallan varjossa. Teoksessa Jorma Salovuori (toim.): ... vaikka voissa paistais? Venäjän rooli Suomessa. Osmo Jussilan juhlakirja. Porvoo: WSOY.