Fennomaaninen liike loi 1840-luvulta lähtien ajatuksen Suomesta yhtenäisenä, erityisenä ja muista erillisenä kansallisena yksikkönä. Iskulauseeksi tuli: ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia.

	Sulje Suomalaisille luotiin historia, jonka mukaan olemme lähteneet Volgan mutkasta. Venäjällä puhuttavia suomen sukulaiskieliä tutkittiin ahkerasti, sillä kielen alkuperän selvittäminen oli myös kansakunnan historian määrittelyä. Suomalaisille muistutettiin, miten suomalainen talonpoika Lalli oli tappanut heitä käännyttämään tulleen englantilaisen piispa Henrikin ja miten Suomen talonpojat olivat ryhtyneet nuijasotaan 1500-luvulla.

”Oi, tämä tyttö on aivan kuin minulle luotu, luulenpa että saisin etsiä tarkoin koko maailman löytämättä toista, joka olisi kanssani kaikessa niin samaa mieltä kuin hän”, Julius Krohn kuvaili Emma Nybergiä kirjeessään 1861.

Fennomanian tärkeimmät edustajat olivat yliopistoväkeä. Heihin kuului talonpoikaisesta taustasta nousseita sivistyneistön edustajia mutta myös ruotsinkielistä yläluokkaa, joka nyt muutti kotikielensä suomeksi. Ilmiö on historiallisesti ja maailmanlaajuisesti harvinainen. Kiinnostava on esimerkiksi Julius Krohnin ratkaisu, kun hän avioiduttuaan vuonna 1862 päätti, että perheen yhteiseksi kieleksi otetaan suomi. Krohnin oma äidinkieli oli saksa. Myöhemmin hän muisteli avioliiton alkuaikoja: ”Morsiameni oli umpiruotsalaisesta kodista, mutta alistui vastustamatta kohtaloonsa, kun minä vihiltä päästyä sanoin: ’nyt se on, muijaseni, loppu ruotsistasi, meidän talossa puhutaan vain suomea’. Ja se päätös pidettiin rikkomatta. – – Eihän sitä pariin viikkoon paljon puhuttu, tunnettiin sitä enemmän ja välistä itkettiinkin. Mutta sanakirjaa ahkeraan viljellen alkoi puhe vähitellen käydä.”

Kielenvaihdon tavoitteena oli kasvattaa suomenkielistä sivistyneistöä: ei ollut aikaa odottaa seuraavaa polvea, vaan muutoksen piti tapahtua välittömästi. Tähän tavoitteeseen pyrkivät Krohnien lisäksi mm. Yrjö ja Sofia Koskinen sekä Alexander ja Elisabeth Järnefelt, joiden kodeissa alettiin puhua suomen kieltä.

Kun monin paikoin muualla Euroopassa levottomuudet huipentuivat ns. hulluun vuoteen 1848, Suomessa järjestettiin toukokuussa iloinen Floran päivän juhla. Varovaisuudesta kertoo kuitenkin se, että Snellmanin Saima-lehti lakkautettiin ja vuonna 1850 sensuuri kielsi julkaisemasta suomen kielellä muuta kuin uskonnollista tai taloudellista tekstiä. Rajoitukset poistettiin, kun keisari Nikolai I kuoli ja valtaan astui Aleksanteri II. Vuonna 1863 fennomaanit saattoivat osoittaa, miten merkittäviin tuloksiin heidän lojaalisuutensa keisaria kohtaan johti: Snellman sai valtiopäivillä keisarin allekirjoittamaan kielimanifestin, jolla suomi piti nostaa tasavertaiseksi ruotsin rinnalle 20 vuodessa.

1860-luvun lopussa Suomea koettelivat ankarat nälkävuodet. Sen jälkeen sadot olivat kuitenkin erinomaisia, metsätalous nousi ja tulevaisuudenusko palasi. Talollisten vaurastuminen vaikutti siihen, että maahan alettiin perustaa suomenkielisiä kouluja. Vuonna 1869 Aleksis Kivi vei ensimmäisen suomenkielisen romaanin, Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Sanomalehdistö elpyi, ja myös suomenkielisen teatterin synty ajoittuu samoihin aikoihin.

Fennomaanien nuori polvi ryhmittyi nuorsuomalaisiksi. Se jakaantui jo 1880 kahtia: Maltilliset ottivat äänenkannattajakseen kulttuurilehti Valvojan, joka halusi yhdistää suomalaisuuspolitiikkaan keskustelun tieteistä sekä sosiaalisista ja uskonnollisista kysymyksistä. Radikaalit perustivat KPT-nimisen järjestön (Koko Programmi Toimeen) ja kehottivat kansaa nousemaan pikaiseen valtataisteluun ruotsalaisuutta vastaan.

Uusi taistelurintama fennomaaneille syntyi 1880-luvulla liike-elämässä: vaikka yhteiskunta alkoi muutoin suomalaistua, liikemaailma näytti jäävän ruotsalaisuuden linnakkeeksi. Se ei taas ollut suotavaa, sillä suomalaisuuden vieminen voittoon vaati myös taloudellisia resursseja. Juuri KPT-ryhmäläiset osasivat yhdistää aatteeseen rahan. Alettiin puhua afäärifennomaniasta. Tästä aatteen ja rahan liitosta syntyivät 1880- ja 1890-luvuilla Henkivakuutusyhtiö Suomi, Kansallis-Osake-Pankki ja Palovakuutusyhtiö Pohjola.

Helmikuun manifesti 1899 aloitti Venäjän sortotoimet. Niihin liittyi kielimanifesti, jonka keisari Nikolai II allekirjoitti kesäkuussa 1900 ja jossa venäjä määrättiin mm. Suomen senaatin ja lääninhallitusten viralliseksi kieleksi viimeistään vuodesta 1905 lähtien. Fennomaanien suhtautuminen venäläistämispolitiikkaan vaihteli. Vanhasuomalaiset kannattivat Yrjö-Koskisen johdolla myöntyväisyyspolitiikkaa: on pelastettava se, mikä on pelastettavissa. Nuorsuomalaisten ja myös enimpien ruotsalaisen puolueen kannattajien linja oli perustuslaillinen: tarvitaan passiivista vastarintaa ja perustuslakiin vetoamista.

Yksilötasolla kielikysymyksen näkyvä ilmiö oli sukunimien suomalaistaminen. Heikki Ylikangas on todennut: ”Missään koko Euroopassa ei voida osoittaa vastaavanlaista mullistusta, niin syvälle käyvää, että ihmiset muuttivat sukunimensäkin – tässä tapauksessa suomenkielisiksi. Sukunimessä on jotain pyhää, siitä ei hevillä luovuta. Irlannissa ja Skotlannissa kansankieli suurin piirtein hävisi käytöstä, Suomessa se murtautui pääkieleksi.”

	Sulje Nimiä suomalaistettiin erityisen innokkaasti Snellmanin 100-vuotisjuhlien yhteydessä vuosina 1906 ja 1907. Silloin arvioiden mukaan jopa 70 000 ruotsinkielistä henkilöä suomalaisti sukunimensä. Toinen suuri kampanja liittyi Kalevalan riemuvuoteen 1935. Näin esimerkiksi Haartmanista tuli Harteva, Granfeltistä Kuusi ja Grundströmistä Lohikari.