Kantele
Kantele on reaaliesineenä itämerensuomalaisten ja balttilaisten kansojen sekä suomensukuisista tsuudeista polveutuvien Novgorodin ja Pihkovan seudun venäläisten yhteinen kulttuurielementti. Latvian kuokle ja Liettuan Kañklės osoittavat kanteleen periytyvän samasta kantasuomalais-balttilaisesta muinaiskerrostumasta kuin esim. sana virsi ja kalevalamitta. Venäläiset arkeologit ovat kaivaneet Novgorodin rantalietteestä 1100-luvun suomalaistyyppisiä kanteleita.
Kansanrunoissa kanteleen kertosanana ovat mm. soitto, ilo, viisikielinen. Kanteleen synty on kalevalaisen runoston vanhimpia kulttuurimyyttejä; sen perusaihelmia tavataan yhdenmukaisina Etelä-Virosta Lapin rajoille saakka. Kuvaus Väinämöisen soitosta ja luomakunnan lumoutumisesta on muinaisepiikan suuria neronleimauksia.
Lönnrot kohotti Väinämöisen kanteleen eepoksen keskeiseksi symboliksi. Hän sijoitti 40. runoon hauenluisen ja 44. runoon koivuisen kanteleen valmistuksen ynnä sepitti 50. runoon Väinämöisen lähdön yhteyteen painokkaan loppusäkeistön: jätti kantelon jälille...
Taiteellisen luomistahdon ja henkisen kulttuurin embleeminä kanteleella on Suomessa sama keskeisasema kuin miekalla, kuokalla, sirpillä ja vasaralla, rahalla, linnulla, laivalla, noitarummulla jne. muiden kansojen heraldiikassa. Erkki Ala-Könni, Martti Pokela, Hannu Syrjälahti ym. ovat tuoneet savupirttien intiimin kielisoittimen nykysuomalaisiin kouluihin ja kavalkadeihin. Kantasuomalaisten runoilijain, Elias Lönnrotin ja tuhansien 1980-luvun kotien yhdyssiteenä kantele on elävä symboli, kalevalainen kannanotto, osa perinteisintä maailmankuvaamme.
(Pertti Anttonen - Matti Kuusi: Kalevala-lipas. Uusi laitos. SKS 1999.)
