Sampo
Väittely kysymyksestä "mikä oli sampo?" on Suomessa melko ainutlaatuinen traditio: päättymätön arvoitusleikki, johon ovat vuodesta 1818 lähtien osallistuneet lähes kaikkien tieteenalojen tutkijat ja harrastajat, mutta myös ideologit, taiteilijat ja rahvaanfilosofit, ulkomaalaiset Kalevalan-kääntäjät ja muut asiantuntijat. Niin kuin Antiikin Atlantis, sampo on virittänyt kiihkeitä oppiriitoja ja versonut ympärilleen melkein silmänkantamattoman selityskirjallisuuden. Näkyvissä on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Suurin osa sampo-keskustelusta on käyty ja käydään seminaarihuoneissa, kahviloissa ja saunan lauteilla.
Sammosta on puhe Kalevalan runoissa 1, 7, 10, 15, 19, 38, 39, 42, 43 ja 45. 1800-luvulla selittäjien tähtäimessä oli yleensä Kalevalan sampo. Myöhemmin on mielenkiinto kohdistunut kansanperinteen vastaaviin mielikuviin. Melkein kaikki varsinaiset samporunot on julkaistu suurteoksessa Suomen Kansan Vanhat Runot.
E.N. Setälä loi perusteellisessa Sammon arvoitus -teoksessa (1932) perusteellisen kuvan koko siihenastisesta sammon selitysten traditiosta. Vaikka hän väitti itse lopullisesti ratkaisseensa kiistakysymyksen, kirjasta tuli uusien kilpailevien sammonselitysten yllyke ja lähtökohta.
Runonlaulajat ovat selittäneet tai muuntaneet sammon sampikalaksi, myllyksi, laivaksi, tammeksi, kanteleeksi, riistariiheksi, morsiameksi, lentäväksi ja varpaalliseksi olennoksi, ehkä myös saaniksi, saunaksi, saukoksi, saarvaksi, sauvaksi, kannoksi, linnaksi.
Sammon selitykset ovat jaoteltavissa (1) kosmologisiin (2) konkreettis-historiallisiin ja (3) abstraktisiin. Etenkin 1900-luvulla vaihtoehtoja on pyritty yhdistelemään selittämällä, että konkreettinen esine on kosmisen tai abstraktisen idean eduskuva tai että sammolla on eri konteksteissa tarkoitettu eriluonteisia asioita. Tieteellisluonteisissa selityksissä yleensä priorisoidaan (= ensisijaistetaan) osa sammon tuntomerkeistä ja selitetään muut sekundaarikehityksen tuotteiksi. Maallikoiden selityksissä taas yritetään tulkita jos mahdollista kaikki vaihtoehtoisetkin sammon tuntomerkit uutta selitystä tukeviksi.
Oppihistorian perspektiivissä erimielisyydet näyttävät usein pohjautuvan siihen, mikä yleisnäkemys tutkijalla on sankariepiikan historiallisesta tai mytologisesta perusluonteesta, tai runojen iästä ja kehitysprosesseista, tai eri runojaksojen suhteellisesta alku- tai myöhäisperäisyydestä.
On tutkijoita, jotka ovat ehtineet perustella lukuisia erityyppisiä sammon selityksiä, ja toisia, jotka ovat puoli vuosisataa koonneet perusteluja yhden muuttumattoman teoriansa tueksi. Jonkin vieraskielisen sanan ja sammon samankaikuisuus tai eksoottisen myytin tai esineen herättämä assosiaatio on sysännyt sekä tieteen amatöörejä että ammattilaisia löytöretkille, joille kukaan myöhempi sammon selittäjä ei ole seurannut heitä.
Kuitenkin on nähtävissä selityksiä, joiden kannatus on ohimenevästi tai pysyvästi muovannut suuren yleisön, koulujen ja tutkimusyhteisön sampo-mielikuvaa. Ikäjärjestyksessä luetellen tällaisia menestyksekkäitä ideoita ovat ainakin seuraavat:
1) jumalankuva (Elias Lönnrot 1839)
2) talismani (M.A. Castrén 1841)
3) mylly tai huhmar (Jacob Grimm 1845)
4) aurinko (Anton Schiefner 1850)
5) kannellinen aarrearkku (D.E.D. Europaeus 1854)
6) noitarumpu (J.A. Friis 1868)
7) metallikilpi (J.C. Brown 1892)
8) lohikäärmelaiva (K.B. Wiklund 1902)
9) maailmanpatsas, huipentuen pohjantähteen, jonka ympäri tähtitaivas kiertää / maailmanpatsasta esittävä kulttipatsas (Uno Holmberg 1918).
Myöhemmistä selityksistä merkityksellisimmät muuntelevat tai kombinoivat näitä varhaisia tulkintoja.
(Pertti Anttonen - Matti Kuusi: Kalevala-lipas. Uusi laitos. SKS 1999.)
