Kieli ja identiteetti

Keväällä 1830 syntyi nuorten yliopistomiesten luova ryhmä, ns. Lauantaiseura. Miehet kokoontuivat yleensä lauantai-iltaisin jonkun jäsenensä kotiin Helsingin Kruununhakaan keskustelemaan kirjallisuudesta ja kansallisista kysymyksistä. Jäsenet lukivat ääneen omia tekstejään ja arvioivat toistensa töitä, välillä skoolattiin ja sitten taas väiteltiin kiihkeästi. Seura toimi noin vuosikymmenen ajan ja siihen kuului 15 jäsentä, joista osa oli mukana säännöllisesti, osa vieraili muutaman kerran. Lauantaiseuran tutuimpia nimiä jälkipolville ovat J. L. Runeberg, J. W. Snellman, Fredrik Cygneaus, M. A. Castrén ja Z. Topelius.

Useimmat lauantaiseuralaiset olivat pohjalaisia. He olivat siksi maantieteellisesti, kielellisesti ja myös vilkkaiden kauppasuhteiden takia olleet lähimpänä Ruotsia. Kun Suomen alue oli Suomen sodan (1808­–1809) myötä siirtynyt Ruotsin valtakunnasta Venäjän valtakuntaan, entisestä ydinalueesta, Pohjanmaasta, tulikin hetkessä poliittinen periferia. Emämaan vaihdos oli ruotsinkieliselle säätyläistölle ongelma: miten muuntua suomalaiseksi mutta säilyttää samalla ruotsi äidinkielenä.

Lauantaiseuralaisten ratkaisun kiteytti Zachris Topelius: yksi kansa, kaksi kieltä. Kansaa yhdistivät yhteinen luonto ja historia, jotka olivat luoneet kaikille suomalaisille kielestä riippumatta yhteisen kokemusmaailman ja siksi yhteisen identiteetin. Pohjalaisen merikapteenin poika Runeberg ihaili sisämaan luontoa niin lehtikirjoituksissaan kuin Maamme-laulussaan. Toinen rannikolta kotoisin ollut lauantaiseuralainen, Uudenkaarlepyyn piirilääkärin poika Z. Topelius kuvaili Maamme kirjassa (1983: 13), miten Suomen pojat ja tyttäret ”ovat samaa kansaa, puhukoot he mitä kieltä tahansa. Jumala on pitänyt heitä yhdessä samassa kotimaassa monta sataa vuotta, samojen lakien ja hallinnon alla. Mitä hyvää tai pahaa on tapahtunut toiselle, sen on kokenut toinenkin – – Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kaksi kansaa, vaan yksi kansa.”

Snellman vietti vuodet 1839­­–42 ulkomailla. Palattuaan kotiin hän alkoi vuonna 1844 ruotsinkielisessä Saima-lehdessään julistaa teesejään, jotka olivat radikaaleja verrattuna muiden lauantaiseuralaisten näkemyksiin. Snellmanin ajattelun keskeinen käsite oli kansallishenki. Siinä kansallisuus yhdistyy itsestään tietoiseksi tulleeseen isänmaallisuuteen. Olennaista on pyrkimys jatkuvaan kehitykseen, erityisesti niin, että sivistyneistö tarmokkaasti ponnistelee kansan sivistämiseksi. Tämä taas edellytti sitä, että sivistyneistön tuli puhua samaa kieltä kuin kansan enemmistön, siis suomea. Poikkeuksen teki saariston ja rannikon ruotsalainen väestö, jonka piti Snellmanin mielestä edelleen saada sivistyksensä ruotsiksi. Näin suomesta piti tulla valtakieli, ruotsin tuli jäädä rannikkoseutujen paikalliskieleksi.

Käsitys kansasta tuli ratkaisevaksi 1800-luvulla. Suomen kielessä kansa, kansakunta ja kansalainen pohjaavat kaikki samaan sanaan. Monissa muissa Euroopan kielissä tilanne on toisenlainen:

• ruotsi: folk–nation–medborgare
• saksa: Volk–Nation–Bürger
• englanti: people–nation–citizen
• ranska: peuple–nation–citoyen

Suomenkielisten käsitteiden samankaltaisuus kertoo siitä, että poliittista käsitteistöämme hallitsee poikkeuksellisen vahvasti ”kansa”-pohjainen ajattelu. Kun yhteiskunnallista sanastoa luotiin suomen kieleen 1800-luvulla, malleja otettiin varsinkin Saksan poliittisesta ajattelusta. Saksalaisen mallin mukaisesti kansa ymmärrettiin kulttuurisesti määriteltynä yhteisönä, joka on yksi toimija ja jolla on oma kieli, tavat, luonne ja todelliseksi ajateltu yhteinen syntyperä. Kansakunnalla tarkoitetaan suvereenia itseään hallitsevaa poliittista yksikköä; ajatus tuli tärkeäksi Ranskan vallankumouksen myötä. Kansa ja kansakunta lankesivat näin käsitteinä yhteen.

Kansalainen-käsite liittyy siihen ajatukseen, että kaikki, ei vain eliitti, osallistuvat kansakunnan poliittiseen elämään. Tämä edellytti sitä, että suomen kieli piti kehittää sivistyskieleksi, jolla oli mahdollista toimia kaikilla yhteiskunnan aloilla. Tästä tuli fennomaanien keskeinen ohjelma.

Lauantaiseura jakaantui kahteen ryhmittymään: osa piti tiukasti kiinni alkuperäisestä yksi kansa, kaksi kieltä -näkemyksestään, Snellmanin kanta oli yksi kieli – yksi mieli. Snellmanin mukaan kansakunnan mieli tulee esiin juuri kielessä.

	Sulje ”Arvellaan ehkä: äänne kuin äänne, kieli kuin kieli, ne vain ilmaisevat eri tavoin samoja ajatuksia. Mutta ihminen ei ilmaise sanoissaan vain ajatuksiansa, hän uskoo ja tuntee, tietää ja tahtoo sanoissaan, hänen ajatuksensa, hänen koko järjellinen olemuksensa liikkuu ja elää kielessä. Kuinka siis voisikaan kansakunnan henkisyys ilmaista itseään millään muulla kielellä kuin omallaan?”

Koska kielen rikkaus on olennainen asia ajattelun rikkaudessa, Snellman piti äärimmäisen tärkeänä suomenkielisen kirjallisuuden kehittämistä. Suomalaisuutta kuvaava kirjallisuus, ns. kansalliskirjallisuus oli kuitenkin luotava aluksi ruotsiksi, sillä suomen kielellä ei ollut siihen vielä edellytyksiä.