Kieli ja identiteetti

”Tänä talavena käsketähän viarahia.”

”Net tullee loppuviikosta sieltä etelästä oikein viien rykmentin voimin ja net valtaavat nämä kairat. Tullee elämää tänne meänki peräle.”

”Oishan noissa kylissä saunoja, mut ei, yhtenään pittää piälle painoo. Tuolla sairasauton kulettajia huastatin. Sanovat että kuormia on sen kun ajjaa ehtii. Joka puolella sitä nyt miestä männöö.”

Yhteistä näille kaunokirjallisuuden henkilöille on se, että he kaikki käyttävät puheessaan hyvin leimallisia maakuntapiirteitä. Jos lukija tuntee suomen kielen murrealueita, hän osaa määritellä ensimmäisen puhujan kotiseuduksi Etelä-Pohjanmaan, toisen tekstin kertoja on kotoisin Tornionjokilaaksosta, ja kolmas on savolainen. Näytteet ovat Orvokki Aution romaanista Pesärikko, Rosa Liksomin teoksesta Tyhjän tien paratiisit ja Väinö Linnan romaanista Tuntematon sotilas.

Näin selvät murteellisuudet luovat usein mielikuvan maalaisesta suomalaisesta. Selviä murrepiirteitä ovat esimerkiksi joihinkin murteisiin kuuluva välivokaali (kylymä talavi-ilima), konsonantin kahdentuminen (polliisi ja kessää), diftongi (moa ja peä), vokaalienvälinen h (mennähän autohon). Murteen erikoisimmat tuntomerkit saattavat näkyä myös murteellisissa paikannimissä.

	Sulje Kun paikkakuntalaiset nimeävät paikkoja, he käyttävät usein leimallisesti murteellista muotoa. Yläsatakuntalaisiin murteisiin kuuluvat muodot moo ’maa’ ja pee ’pää’, ja niinpä Kankaanpään epävirallinen nimi on Kankoonpee. Samaa piirrettä paikkakuntalaiset ovat puheessaan soveltaneet nimeen Jeehalli ’Jäähalli’. Kuopiossa puolestaan tunnetaan Hulukko ’Hulkon grilli ja elintarvikekioski’ ja Pirkkalassa Ruakkis ’Ruokavarasto’.

Eri murteisiin liittyy erilaisia maakuntastereotypioita, joita esimerkiksi mainokset, kaskut ja köllit sekä television viihdeohjelmat tehokkaasti hyödyntävät. Maakunnallista identiteettiä ovat vahvistaneet myös maakuntalaulut.