Kieli ja identiteetti

Kumpi on parempi muoto, kyljellä vai kylellä? Entä merta vai mertä? Kieliopillisuuskannan jyrkimmän edustajan August Ahlqvistin mukaan paras kielen muoto on sellainen, joka on vähiten kulunut ja joka on lähimpänä alkuperäistä muotoa. Ahlqvistin 1870-luvulla tekemien päätelmien mukaan länsisuomalainen kyljellä on parempi, toisaalta itäsuomalainen mertä. Yleensä Ahlqvist kuitenkin kannatti itäisiä murteita ja piti huonoimpina Länsi-Suomen murteita, joista ruotsi oli ”tukahduttanut pois monta perisuomalaista omituisuutta (’erikoispiirrettä’)”.

Kieliopillisuuskanta perustui siihen ajatukseen, että kielen elämää hallitsevat yleiset ja ikuiset lait. Kun kielentutkija löytää ne, hän voi niiden avulla ohjata ja parantaa kieltä. Kieli nähtiin säännönmukaisena ja symmetrisenä systeeminä, joka toimii samaan tapaan kuin luonnon elolliset organismit. Siksi kielenkehittäjät pitivät oikeutenaan ottaa käyttöön sellaisiakin muotoja, joita ei tunnettu missään murteissa eikä myöskään vanhassa kirjakielessä.

	Sulje Kirjakieleen esitettiin mm. yksikkömuotoista komitatiivia (isä poikanensa) silloin, kun tarkoitettiin vain yhtä henkilöä tai esinettä. Samoin pohdittiin, voisiko kirjakieleen ottaa käyttöön muodon eltaantuneeton. Eräs kielentutkija yritti perustella, mikä merkitysero on ilmaisuilla ilman taloa ja talotta: ”– – ’ilman’ – – on yhdessä partitiivin kanssa, kun on puhe jonkin ’omaisuuden’ (tavaran) puutteesta, kun sitä vastoin abessiivi ilmoittaa olevan puutteen siitä ’välikappaleesta’, jolla jotakin voidaan toimittaa.”

Kieliopillisuuskantaa edustivat Ahlqvistin lisäksi mm. Kustaa Renvall, Reinhold von Becker 1820-luvun lopulta lähtien sekä Elias Lönnrot 1830-luvun jälkipuoliskolta lähtien.