Kieli ja identiteetti

1800-luvulla ihmisen yhteiskunnallisen aseman saattoi päätellä hänen sukunimestään. Ylempien säätyjen suku- ja lisänimet olivat ruotsinkielisiä, samoin kaupunkeihin ja tehtaisiin tulleen työväestön ja palkollisten nimet. Suomenkieliset nimet kuuluivat maalaisväestölle. Jos itäsuomalainen talonpoika halusi lähettää poikansa opintielle, tämäkin sai säädynmukaisen eli ei-suomalaisen nimen. Länsisuomalaisella maaseudun asukkaalla sukunimeä ei edes ollut.

Itä- ja Länsi-Suomessa oli erilainen nimikäytäntö. Itä-Suomessa nimiä tarvittiin, koska väestö liikkui kaskiviljelyn ja eränkäynnin takia ja verottajan piti löytää perheet nimen perusteella asuinpaikasta riippumatta. Itäsuomalaiset nimet olivat yleensä nen-loppuisia, ja ne perustuivat esimerkiksi henkilönnimeen tai ammattiin, kuten Simonen tai Pakarinen (’leipuri’), tai heimoon tai asuinpaikkaan, kuten Jääskeläinen.

Koska Länsi-Suomessa on vanhastaan harjoitettu peltoviljelyä, väestö on pysynyt paikallaan. Yleensä talolla oli nimi, ei sen asukkailla. Papit ja virkamiehet saattoivat merkitä asiakirjoihin etunimen jälkeen patronyymin eli isän nimeen viittaavan nimityksen, esimerkiksi Andersson ja Johansson; äpärälapset saivat etunimensä jälkeen äidinnimen. Koska asiakirjat olivat ruotsinkielisiä, myös nimet merkittiin ruotsiksi.

Kansallisen heräämisen vaikutus alkoi näkyä nimistössä 1860-luvulla: suomalainen sukunimi nähtiin kansallisen voiman merkkinä. Seuraavalla vuosikymmenellä sukunimien tarvetta alettiin perustella käytännön syillä, sillä sukunimiä tarvittiin mm. verotuksessa, pankkitalletuksissa ja kutsunnoissa. Tiedetään, että joku Juho Matinpoika joutui kärsimään väärinkäsityksen takia vankilatuomionkin kaimansa sijaan, kun sukunimeä ei ollut. Kun yhteiskunta organisoitui 1880-luvulla yhä pitemmälle, sukunimet katsottiin välttämättömiksi.

	Sulje Maaseudulla ja Länsi-Suomen kaupungeissa alettiin omaksua etenkin nen-loppuisia, luontosanan sisältäviä sukunimiä, kuten Lahtinen, Nieminen ja Vuorinen. Osa otti sukunimekseen talonnimen. Myös toinen länsisuomalaisten käyttöön ottama sukunimityyppi liittyy luontosanastoon. Tähän ryhmään kuuluvat sellaiset lyhyet nimet kuin Laine, Mäki, Jylhä, Kalke ja Kallio. Näitä nimiä kansalaiset alkoivat ottaa käyttöön 1890-luvulta lähtien, ja niitä suosittiin ennen muuta kaupungeissa.

Nimien ottaminen selittyi 1800-luvulla kansalaisten oma-aloitteisuudesta ja uudistusmielisyydestä. Tässä yhteydessä puhutaan ”hiljaisesta vallankumouksesta”, sillä kansa otti suomenkielisiä nimiä vähin äänin samaan aikaan, kun suomalaismielinen sivistyneistö vasta pohti, tulisiko nimi suomalaistaa.

Naisen käyttämä sukunimi on aina ollut näkyvä osoitus myös naisen asemasta yhteisössä. Itä-Suomessa tytär sai isältään -tar tai -tär-loppuisen nimen (esimerkiksi Korhotar tai Rissatar), joka säilyi vielä miehelään mennessä. Ranskasta levisi 1800-luvun alussa Suomeenkin muoti kirjata vaimo miehensä nimelle. Vuonna 1930 avioliittolaki määräsi vaimon käyttämään miehensä sukunimeä tai yhdistämään sen omaan sukunimeensä. Vuodesta 1985 lähtien naisella on ollut mahdollisuus säilyttää oma nimensä avioiduttuaan.

Identiteettikysymys liittyy myös etunimiin. Selvää kansallista leimaa almanakan nimistöön tuli vuonna 1890. Taustalla oli kansallisen heräämisen synnyttämä ajatus etunimien ”kansallistamisesta”: oli ristiriitaista olla mieleltään ja kieleltäänkin suomalainen mutta kantaa silti vieraskielistä nimeä. Keinoja etunimistön suomalaistamiseen oli kaksi: joko piti sepittää uusia nimiä tai korvata vierasperäiset nimet niiden kansanomaisilla varianteilla. Tällaisia vierasperäisten nimien kansanomaisia asuja ovat esimerkiksi Alli Alfhild), Arvo (Arvid), Ilta (Matilda) ja Maila (Amalia).

	Sulje Suomalaisiksi ehdotettuja uusia etunimiä esiteltiin sanomalehdissä 1850-luvulta alkaen. Osa niistä päätyi käyttöön ja osa myös almanakkaan, mutta mukana on myös sellaisia nimiä, jotka olivat jo aikanaan harvinaisia ja jotka nykysuomalaisesta tuntuvat peräti vierailta. Sellaisia ovat esimerkiksi Apila, Joutsen, Keilo, Lanne, Lento, Otawa, Silpo, Tieto, Turva, Woima ja Ystäwä.

Julius Krohnin esikoispojalleen ehdottama Ilmari-nimi tuli almanakkaan vasta vuonna 1908. Se oli kuitenkin esitelty Kansanvalistusseuran kalenterissa jo 1883 ja täysin epävirallisessa, ns. ”Kauno-annakassa” niinkin varhain kuin 1865. Samanlainen kehityskulku oli mm. seuraavilla suomalaisilla nimillä: Armas, Hilja, Kaino, Kalervo, Kauko, Kullervo, Kyllikki, Lahja, Mielikki, Oiva, Onni, Osmo, Saima, Sulo, Suoma, Tapio, Toivo, Uljas ja Väinö. Monet nimet olivat, kuten tässäkin luettelossa, tuttuja Kalevalasta tai kansanrunoudesta.

Kulttuurin muuttuminen näkyy etunimistössä; nimenvalinta on osa sosiaalista käyttäytymistämme. Sotien aikana ja niiden jälkeen poikalapset saivat usein nimen, jossa on vahva perinteen tuntu: Matti, Pekka, Heikki, Markku, Hannu, Jukka ja Juha. Naisten muotinimiä olivat tuolloin Pirkko, Ritva, Raija, Seija ja Leena. Sotienjälkeiset nopeat yhteiskunnalliset muutokset ovat näkyneet siinä, että suosikkinimet vaihtuvat hyvin nopeasti. Kehittynyt tiedonvälitys, kulttuurien sekoittuminen ja kulttuurin viihteellistyminen ovat tuoneet nimistöömme paljon myös sellaisia nimiä, jotka ovat ilmiasultaankin täysin vieraskielisiä. Toisaalta aivan viime aikoina suomenkieliset etunimet ovat jälleen lisänneet suosiotaan.