Kieli ja identiteetti

Kveenien asuinalueet ovat Pohjois-Norjan rannikolla. Heitä tunnetaan veroluetteloista jo 1500-luvulta, ja lisää kveenejä alueelle muutti 1700- ja 1800-luvuilla nykyisen Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Suomen alueelta. 1860-luvulta lähtien niin kveenejä kuin samalla alueella asuvia saamelaisiakin ryhdyttiin norjalaistamaan; sulauttamispolitiikan keskeinen väline oli koululaitos. Norjalaistuminen on ollut niin tehokasta, että kveenit käyttävät omaa kieltään lähinnä vain suomalaisten kanssa.

Vahvan virikkeen kveenien identiteetin nousulle antoivat Ruotsin tornionlaaksolaiset, jotka määrittelivät kielensä meänkieleksi. Kveenien etninen herääminen ajoittuu 1970-luvulle. Silloin radiossa alkoivat suomenkieliset lähetykset, ja siitä lähtien joissakin kouluissa on voinut opiskella suomen kieltä. Vuonna 1999 suomea tai kveeniä opiskeli toisena kielenä noin tuhat oppilasta.

Näyte Terje Aronsenin kveeninkielisestä kirjoituksesta: ” – – Ajatus oli sillon 1984 opettaat lapsile sitä kieltä mitä vanhimet ja isovanhimet vielä puhuthiin, ja sillä ko mieki puhuin sitä kieltä, assii oli selvä. Oppimaterialii ei löytyny mithään, ja minula oli pakko teh∂ä kaikki itte. Ensi kahtena vuonna mie kirjotin kaks oppikirjaa – tahi oppihäftii.”

Norjansuomalaiset ovat muuttaneet ja heitä muuttaa maahan koko ajan yleensä joko työpaikan tai avioliiton vuoksi; enemmistö muuttajista on naisia. 1960- ja 1970-luvuilla muutettiin lähinnä Pohjois-Norjaan kalateollisuuden palvelukseen. 1980-luvulla ammattitaitoista työväkeä tarvittiin Länsi-Norjan telakoille ja öljynporauslautoille. 1990-luvulta lähtien Norjaan on houkuteltu perushoitajia, lääkäreitä ja muuta terveydenhoitohenkilökuntaa.

Vuonna 2001 Norjassa asui noin 6 000 täysi-ikäistä Suomen kansalaista. Tässä luvussa eivät kuitenkaan näy ne, jotka ovat ottaneet Norjan kansalaisuuden.