Kieli ja identiteetti

Helsinki alkoi kasvaa nopeasti 1800-luvun lopussa. Siitä kehittyi Suomen ainoa suurkaupunki. Vielä 1800-luvun puolivälissä kaupungissa asui lähes ainoastaan ruotsinkielisiä, mutta vuosisadan lopussa puolet helsinkiläisistä oli äidinkieleltään suomenkielisiä. Stadin slangin synty ajoittuu juuri tähän vaiheeseen: nopeasti kasvaneissa työläiskaupunginosissa, kuten Kalliossa, Sörnäisissä, Vallilassa ja Hermannissa, asui sulassa sovussa suomen- ja ruotsinkielisiä. Lapset saattoivat puhua kotona toista kieltä kuin pihalla. Tässä kaksikielisessä ympäristössä vanha Stadin slangi yhdisti saman pihan tai korttelin asujia: kun äidinkieleltään suomenkielinen sanoi: ”Friidu oli redi, kundi dorka”, ruotsinkielinen ilmaisi saman asian: ”Fridon va redi, konden dorka.”

Kun Helsinki 1900-luvun alkuvuosikymmeninä edelleen suomalaistui, slangin tehtävä muuttui. Se ei enää niinkään yhdistänyt eri kieliryhmiä, vaan se alkoi saada ikäryhmäkielen leiman. Slangisanasto säilyi kuitenkin suhteellisen muuttumattomana 1940-luvulle asti.

Perinteiset slangiyhteisöt hajosivat sota-aikana, kun lapset muuttivat usein maaseudulle ja nuoret miehet joutuivat rintamalle. Stadin slangin taitekohdaksi tuli 1950-luku. Silloin Suomeen tuli myös kokonaan uudenlainen nuorisokulttuuri, joka sai esikuvansa lähinnä Yhdysvalloista. Slangissa ilmiö näkyi äänneasun ja sanaston suomalaistumisena: kun vanhassa Stadin slangissa ruotsalaisperäisen sanaston osuus oli kolme neljäsosaa, uudessa slangissa valtaosa sanastosta oli peräisin suomen kielestä. Amerikkalainen nuorisokulttuuri lisäsi myös englanninkielistä sanastoa.

Vielä 1960-luvulla slangi oli jokseenkin yhtenäistä. Varsinkin 1970-luvulta alkaen on alettu omaksua kokonaisia alakulttuureja, jotka ovat tuoneet mukanaan oman käsitemaailmansa. Tällaiset alakulttuurit voivat liittyä musiikkisuuntauksiin tai erilaisiin vaihtoehto- tai vastakulttuureihin. Näin on syntynyt erikoisslangeja.

Tärkeimpiä Stadin slangin ominaispiirteitä ovat

• yleiskielessä harvinaiset äänteet, kuten b ja g: diggaa ’pitää jostakin’, proggis ’ohjelma’
• sananalkuiset konsonanttiyhtymät: brenkku ’viina’, skraga ’kaulus, solmio’, striitti ’katu’
• epäsuomalaiset vokaaliyhdistelmät: vanhassa slangissa vokaalisointu rikkoutui esimerkiksi sanoissa byysat ’housut’ ja snögu ’lumi’
• eräiden verbien erikoinen taivutus: verbin perusmuodot ovat tyyppiä duunaa, kekkaa, kuten lauseissa ”Lopuks oli pakko slaidaa asiat selviks”, ”Älä viitti skotaa fogeleit.”
• kysymyslauseiden liitepartikkeli ks tai s: ”Otetaaks snadit?”, ”Oots sä käyny Messiksessä?”
• slangijohtimet esimerkiksi sanoissa fillari ’polkupyörä’, koris ’koripallo’, keltsu ’kellari’, vinde ’vino’, tietsikka ’tietokone’.

Slangisanojen alkuperä on vaihdellut eri aikoina. Vanhassa Stadin slangissa on ollut eniten ruotsalaisperäisiä sanoja, noin 75 prosenttia. Suomalaista alkuperää olevia sanoja on vanhassa slangissa ollut noin 20 prosenttia. Loput viisi prosenttia (noin sata sanaa) on venäjästä.

	Sulje Ruotsin kirja- tai yleiskielestä mm. broidi ’veli’, kalsa ’kylmä’ ja spora ’raitiovaunu’. Uudenmaan ja Pohjanmaan ruotsalaismurteista ovat mm. duuni ’työ’ ja dokaaminen ’juoda humalaan’. Tukholman slangista on ilmaus olla deekiksellä ’olla rappiolla’ (< vara på dekis). Suomen yleiskielestä ovat esimerkiksi erkkari ’eristysnauha’ ja talkkari ’talonmies’. Murteista ovat peräisin nuoren naisen nimitykset sussu, juntti, heila ja pimu sekä nuoreen mieheen viittaavat karju, kolli ja sälli. Venäläisiin sanoihin kuuluvat bulkki ’pulla’, kosla ’auto’, lafka ’liikeyritys’, safka ’ruoka’ ja mesta ’paikka’. Venäläisiltä koululaisilta ovat peräisin kniiga ’kirja’ ja prujut ’muistiinpanot’.

Uusi slangi on saanut sanastoa erityisesti englannista: iisi ’helppo’, skidi ’lapsi’ ja biitsi ’uimaranta’. Joitakin satunnaisia sanoja on myös muista kielistä, kuten slaafaaminen ’nukkuminen’ (< saksan schlafen) ja italiasta lainautunut donna ’nainen’. Helsingin monikielisyys 1900-luvun alussa näkyy esimerkiksi sanassa duunimesta, jonka alkuosa on ruotsia, jälkiosa venäjää.