Kieli ja identiteetti

Jo kirjakielen perustamisesta, 1500-luvun loppupuolelta lähtien, kirjakielessä oli ollut vaihtelua lounais-, hämäläis- ja jossain määrin pohjalaismurteiden kesken. Uusi vaihe, ns. murteiden taistelu oli edessä 1800-luvun alussa, kun alettiin ehdottaa myös itämurteiden ottamista kirjakieleen. Keskustelua käytiin niin lehtien palstoilla kuin yksityiskirjeissäkin:

1820 Reinhold von Becker käyttää Turun Wiikko-Sanomissa savon murretta ja luopuu mm. d:n käytöstä: Savolaisten kielen tulee saada vaikuttaa kirjasuomeen! Kielikontaktit ovat turmelleet rannikolla puhutun suomen, kun taas ”keskellä ja Pohjan puolella Suomen maata – – puhutaan täyellisempätä kieltä”. Tavoitteena olkoon murteiden yhdistely! (Näin olivat esittäneet jo Jaakko Juteini ja Kustaa Renvall 1810).

Matias Gottlund (C. A. Gottlundin isä): Turun Wiikko-Sanomien kieli on surkeasti rääkättyä suomea! Ainakaan d:stä ei pidä luopua!

Samuel Roos: Otetaan kirjakielen perustaksi itämurre. Se on muodoiltaan täydellisempi, sanastoltaan rikas, ja se on säilyttänyt kansanrunoutensa.

(1821 von Becker palaa Turun Wiikko-Sanomissaan käyttämään d:tä ja ts:ää.)

1824 von Becker kieliopissaan: kirjakieli tarvitsee itä- ja länsimurteiden ”parhaiden” piirteiden yhdistämistä. (Tämän jälkeen von Becker vetäytyi julkisuudesta ja keskittyi senaatin kielenkääntäjän työhön.)

1826 ilmestyy Kustaa Renvallin Suomalainen Sana-Kirja, joka vakiinnutti kirjakielen uuden ortografian eli oikeinkirjoituksen.

1828 Elias Lönnrot tekee ensimmäisen runonkeruumatkan. Mukanaan hänellä on C. A. Gottlundin itämurteisia runoja ja Topelius vanhemman yleiskielistettyjä runoja. Lönnrot havaitsee, että savolaisten talonpoikien on helpompi lukea yleiskieltä kuin murretta. Tämän jälkeen Lönnrot alkaa tasoitella murrepiirteitä.

1830 Renvall: Otetaan yksi puhdas murre yleiseksi kirjakieleksi! Ylä-Satakunnan murre on tähän paras. Murteiden yhdistäminen ei ole järkevää eikä hyväksyttävää! Raamatun kielen tulee säilyä kirkollisen kielenkäytön perustana, vaikka muu kielenkäyttö kehittyy.

	Sulje Jälkipolvet: ”Renvall on konservatiivi!”

C. N. Keckman kirjoittaa Gottlundista yksityiskirjeessä ystävälleen Ilmonille 9.2.1830: ”– – se mitä melkeen jokainen taitaa moittia, on hänen hullu kirjotus-laatunsa. Hän kirjottoo semmosta Savon Suomea, että jok’ ei ouk siihen oikeen tottunna, soapi usein peätänsä kynsiä, ennen kun hän peäsöö selvillen Koarle Gottlunnin kirjotusten kansa.”

1831 C. A. Gottlund: ”Minä olen nyt ottanut Savon puhetta koetteeksi – ottakoon toiset toisia.” En hyväksy murteiden yhdistelyä: ”– – jos puhutaan eritavalla, niin kirjuttakaamme eritavalla – –.” Kussakin maakunnassa ryhdytään käyttämään ja kehittämään seudun omaa kieltä, ja yhtenäinen kirjakieli muotoutuu vasta ajan mittaan. Keinotekoista suunnittelua ja huoltoa ei tarvita, koska paras ja alkuperäinen pääsee joka tapauksessa aina voitolle. Siihen asti jokainen kirjoittakoon kuten puhuu!

	Sulje Jälkipolvet: ”Gottlund on idealisti ja optimisti!” Norjassa Gottlund olisi ollut profeetta. Siellä kansallinen liike vastusti 1800-luvulla kaikkea sitä, mikä kertoi tanskalaisvallasta, myös tanskalaisperäistä kirjakieltä, riksmålia. Norjalaisen identiteetin ilmentäjinä pidettiin norjan murteita, joiden varaan uudet kirjakielet, bokmål ja nynorsk, pitkälti rakennettiin. Norjassa suositaan muutenkin murteita silloin, kun Suomessa edellytetään kirjakielistä yleiskieltä.

Elias Lönnrot yksityiskirjeessä C. N. Keckmanille 29.3.1833: ”Itestänsä on Kajanin Läänissä selvempi Suomen puhe, kuin tiettyäni missään muussa paikassa koko Suomen maassa. Rahvas ei kerro Savon tavalla äänettömiä puustavia, että sanoisivat tulloo, männöö, rekkeen, vaan sanovat aina kohdallansa tulee, menee, rekeen. Samalla tavalla myös tule, mene, pane, ole, olisi, eikä tuu, maa, paa, oo, oisi j.n.e. – – Niin on myös se vaivainen d hirmuisessa armonalaisuudessa. Välistä heitetään se, välistä päästetään toisten puustavien seuraan. Parahiksi olen minä päättänyt, että d pidetään kirjoissamme – –.”

1835 ilmestyy Kalevala. Se lisää itämurteiden arvostusta.

1837 Renvall: Länsimurteiden tulee säilyä maallisen kirjakielen pohjana, sillä ne ovat yleisesti tunnettuja ja niitä on vuosisatoja muokattu kirjalliseen käyttöön. Itämurteista hyväksyn esimerkiksi monikon imperfektimuotojen -vat/-vät, ts-yhtymän, inessiiviin -ssa/-ssä ja d:n kirjoituksessa. Mutta itämurteista on syytä ottaa vain ”kunnollisia sanoja ja parempia sananmuotoja”. Eri murteiden käyttö horjuttaa kielen säännöllisyyttä, murteiden muodot vain ”murhaavat toisiaan”. Toisin sanoen en hyväksy murteiden laajempaa yhdistelyä.

1840 ilmestyy Renvallin kielioppi. Siinä inessiivi on muotoa talossa, allatiivit ja abessiivit talolleh ja talotah, monikon genetiivit muotoa taloin.

Lopputulos: suomen kirjakieli ei pohjaudu mihinkään yksittäiseen murteeseen, vaan se on eri murteiden yhdistelmä. Runko on länsisuomalainen, mutta varsinkin sanastoa on rikastutettu itämurteilla.